Kun otin näitä valokuvia yhtenä kauniina heinäkuisena päivänä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että nämä jäisivät viimeisiksi valokuviksi, jotka minä tulen koskaan ottamaan näistä maisemista, tästä rakkaasta paikasta, joka on ollut erottamaton osa elämääni kaksikymmentäkuusi kokonaista vuotta. Tämä paikka oli minun mummolani, josta minulla on lukemattomia kauniita muistoja niin lapsuuden kesäpäiviltä kuin myös tältä ajalta, kun olen ollut vähän lähempänä aikuisuutta kuin lapsuutta, lukemattomia muistoja, jotka eivät tule koskaan unohtumaan, vaikka minä en enää koskaan kävelekään rantaan katselemaan auringonlaskua tai kiipeä yläkertaan nukkumaan. Minä tulen aina muistamaan, kuinka lapsuusvuosinani olimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa mummolassa yötä, nukuimme siinä yläkerran suuremmassa huoneessa ja veimme keskellä yötä keittiön pöydälle lapun, jossa kerroimme toivovamme aamiaiseksi lettuja, tulen aina muistamaan kaikki ne lukuisat kerrat, kun isoisäni paistoi meille niitä aivan järjettömän hyviä lettuja, myös sinä aamuna nähtyään toiveemme. Minä tulen aina muistamaan ne kauniit kesäpäivät, jolloin juoksimme rantaan uimaan ja istuessamme saunassa kuuntelimme, kuinka isoäitimme kertoi meille tarinoita kaikesta, tulen aina muistamaan kahden suuren kuusen alle rakentamamme tallin, jossa asui isäni rakentama puuhevonen, tulen aina muistamaan olohuoneen lattialla nukutut yöt kylminä talviöinä, takkatulen loisteen ja sen, kuinka vanha puutalo kertoi aina öisin tarinoitaan.
On vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon jokin paikka voi merkitä, sitä, kuinka suunnattomasti tunnearvoa jollakin paikalla voi olla, sitä, kuinka valtavasti sattuu luopua jostain sellaisesta paikasta, joka on ollut käsittämätömän tärkeä aivan lapsuusvuosistani asti. Toisaalta minusta tuntuu, että olen ihan vähitellen, pala kerrallaan, luopunut paikasta siitä lähtien, kun isovanhempani muuttivat pois siitä vanhasta keltaisesta talosta, nimittäin sen jälkeen, kun isoisäni ei enää paistanut lettuja keittiössä eikä isoäitini katsonut olohuoneessa Kauniita ja rohkeita, se paikka ei vain ole enää tuntunut samalta. Se ei ole enää ollut mummola vaan siitä on tullut paikka kaikille niille muistoille kaikilta niiltä vuosilta, kun isovanhempani vielä asuivat siellä, paikka kaikille niille kauniille muistoille lapsuusvuosilta, kun istuimme punaiseksi maalatussa portaikossa leikkimässä pikkusiskoni kanssa ja tutkimme serkkujemme kanssa vanhaa navettaa, joka tuntui lapsuusvuosina kovin mystiseltä. Se, että siitä on tullut vain paikka muistoille, ei kuitenkaan tee paikasta luopumisesta helppoa, eikä edes se, että olen vuosien mittaan vähitellen luopunut paikasta, mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että sain vielä viimeisen kerran nukkua yläkerrassa, kuunnella yön hiljaisuudessa vanhan talon tarinoita ja katsella saunalta järvelle, nauttia vielä sen viimeisen kerran kaikesta siitä niin, etten vielä silloin tiennyt sen olevan viimeinen kerta.
Niin ja se on vielä mainittava, että vaikka tämä saakin surulliseksi, tämä on silti ennen kaikkea helpotus.
Nyt on aika luoda uusia muistoja.
Nyt on aika luoda uusia muistoja.
Lähetä kommentti