Minä kirjoitin viime vuonna kerran kuukaudessa asioista, jotka olivat
tehneet minut viimeisimmän kuukauden aikana onnelliseksi ja kuten kesäkuussa kirjoitin, tahdon kirjoittaa niistä asioista tänäkin vuonna, vaikka en kuitenkaan niin usein kuin viime vuonna. Niistä asioista
kirjoittaminen sai minut nimittäin miettimään niitä asioita, jotka ovat saaneet
minut
hymyilemään viimeaikoina, niitä pieniä arkisia asioita, jotka ovat tehneet
stressin täyttämistä päivistäni vähän parempia. Kaiken tämän kiireen ja stressin keskellä se oli tavallaan aina terapeuttista, niistä
asioista kirjoittaminen, ja nimenomaan juuri siksi tahdon tänään kirjoittaa teille niistä
asioista, jotka ovat viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana saaneet minut hymyilemään itsekseni ja hetkittäin stressin takia aivan hulluna takovan sydämeni rauhoittumaan kaikesta siitä onnellisuudesta, tahdon kirjoittaa teille asioista, jotka ovat viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana tehneet päivistäni parempia, vaikka hetkittäin on tuntunut, että kiireen keskellä vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken.
x Neljä tavattoman rakasta karvakuonoa. Nyt, kun olen viettänyt aivan huomattavasti enemmän aikaa Jyväskylässä kuin Savonlinnassa, olen ikävöinyt suunnattomasti niitä neljää rakasta karvakuonoa, jotka saavat minut poikkeuksetta järjettömän onnelliseksi. Olen kuitenkin onnekseni saanut tämän kuluneen kesän aikana viettää joitakin uskomattoman onnellisia hetkiä niiden neljän karvakuonon kanssa, kävellä niiden kanssa rantaan ja katsella, kuinka äitinsä kokoisiksi kasvaneet koiranpennut nauttivat uimisesta. Aada ja Lisa eivät ole tänä kesänä olleet uimisesta aivan yhtä innoissaan, mutta heinäkuun helteiden takia olemme kuitenkin menneet yhdessä niiden kanssa järveen ja kävelleet sitten vanhan kylän poikki kotiin, katselleet, kuinka kaikki neljä karvakuonoa juoksevat ihan riemuissaan ympäri pihaa Lisa kärjessä pieni maitopurkin palanen suussaan. On tottakai ollut myös niitä rauhallisempia hetkiä, niitä, kun illalla Lauri painaa päänsä polvelleni istuessani sohvalla ja Hertta hyppää sohvan nurkkaan nukkumaan, niitä sellaisia hetkiä, kun minun syödessäni aamiaista Lisa kokeilee minua tassullaan ja katsoo silmiin saadakseen osansa aamiaisestani. Niin, ne hetket ovat tehneet minut ihan tavattoman onnelliseksi ja minulla on jo nyt ikävä niitä karvakuonoja, ihan järjetön ikävä.
x Kaikista rakkain kaupunki, Savonlinna. Vietin heinäkuun puolivälin jälkeen puolitoista viikkoa Savonlinnassa, kun sain mahdollisuuden tehdä töitä etänä Savonlinnasta käsin ja näin rehellisesti sanottuna se oli varmasti yksi tämän kesän parhaista viikoista, ellei sitten lopulta kuitenkin se paras. Sen puolentoista viikon aikana vietin viimeisen kerran aikaa vanhassa mummolassa, katselin rantasaunasta järvelle illan hämärässä ja kävelin aamupäivän auringonsäteiden lämmössä pitkin hiekkateitä valokuvaamassa itsekseni, vietin aikaa niiden kovin rakkaiden karvakuonojen kanssa ja näin sukulaisia, joita en ollut nähnyt aikoihin. Kaikki se teki minut äärettömän onnelliseksi, mutta niin teki myös se, kun kesken työpäivän lähdin lounaalle ja kävellessäni pitkin rakkaan pikkukaupungin katuja vastaan tuli hymyileviä ihmisiä, järvi kimmelsi sinisenä auringonsäteiden loisteessa ja kaikki tuntui niin kotoisalta, niinä hetkinä onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani ja niin tuntui myös niinä hetkinä työpäivien jälkeen, kun kävin maakuntamuseossa, nauttimassa uskomattoman kauniista maisemista ja matkustin kotiin samalla bussilla (se vanha kunnon nelonen), jolla menin kotiin aina käydessäni lukiota kaupungin keskustassa. Se oli kovin onnellinen viikko, jonka aikana minä ehdin muutamaan kertaan miettiä, että vielä jonain päivänä minä muutan takaisin, jos siihen vain tulee hyvä mahdollisuus.
x Rauhalliset illat omassa pienessä yksiössäni. Havahduin
heinäkuun lopussa siihen, etten ollut kolmeen viikkoon ollut kotona
lukuunottamatta sitä, että olin muutaman kerran käynyt hakemassa täältä
vaatteita. Sen lisäksi, että olin heinäkuussa yhteensä kaksi viikkoa
Savonlinnassa, vietin myös paljon aikaa sen rakkaimman luona, enkä minä
oikein ehtinyt olemaan kotona missään vaiheessa. Viime keskiviikkona
palasin kuitenkin viimein kotiin ja olen ollut jotenkin ihan
uskomattoman onnellinen kaikesta tässä pienessä asunnossa, olen ollut
onnellinen siitä, että olen voinut tehdä ruokaa omassa pienessä
keittiössäni (eihän tässä asunnossa ole oikeasti keittiötä, mutta olen erottanut sen tavallaan omaksi tilakseen kirjahyllyllä) ja
istua työpöytäni ääressä kirjoittamassa. Onnellinen siitä, että minä
olen voinut soittaa viisitoista vuotta vanhaa pianoani, sytyttää
iltaisin kynttilöitä ja kaamosvaloja ja keittää teetä illan hämärtyessä
ja niin, enemmän kuin mistään minä olen ollut onnellinen rauhallisista
illoista tässä pienessä asunnossani, ne ovat tuntuneet jotenkin aivan
korvaamattomilta sen jälkeen, kun en kolmeen viikkoon ollut viettänyt yhtäkään iltaa ihan itsekseni.
x Se, että kesä alkaa vähitellen vaihtua syksyksi.
Ilmassa ei vielä aamuisin tuoksu syksy, mutta viimeaikoina olen ollut
tavattoman onnellinen siitä, että kesä on alkanut vaihtua syksyksi,
aamuisin on alkanut olla jo viileää ja lehtipuut ovat vähitellen
alkaneet pukeutua syksyyn. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka rakastavan syksyä ja odottavat koko kesän sitä, että syksy alkaa vähitellen tuoksua ilmassa, rakastan pimeneviä iltoja, ruskaan pukeutuvaa luontoa, lämpimiä villapaitoja ja villasukkia, rauhallisia iltoja kotona kynttilöiden valossa ja pitkiä kävelyjä metsissä luonnon ollessa kauneimmillaan, siksi minä olen ollut niin onnellinen siitä, että kesä on alkanut tässä ihan vähitellen vaihtua syksyksi. Olen ollut onnellinen siitä myös siksi, että syksyt ovat aina olleet minulle tavallaan alkuja jollekin uudelle ja toivon, että tämäkin syksy olisi alku jollekin uudelle, ehkä alku jollekin uudelle ja samalla vanhalle itsessäni, jollekin sellaiselle, jonka olen tuntenut kadottaneeni itsestäni ja jonka olen tuntenut nostavan päätään oltuaan pitkään unessa.
x Lenkkeily. Kun asuin vielä rakkassa pikkukaupungissa, rakastin niitä hetkiä, kun iltaisin lähdin lenkille tuttuihin maisemiin ja annoin musiikin viedä minut mukanaan, ne olivat niitä sellaisia hetkiä, kun ei hetkeen tarvinnut stressata mistään. Muutettuani Jyväskylään lenkkeily kuitenkin jäi nopeammin kuin ehdin huomatakaan ja vaikka olen näiden kolmen vuoden aikana yrittänyt aloittaa lenkkeilyn uudelleen monta kertaa, olen aina epäonnistunut siinä siksi, ettei se ole jostain syystä tuntunut hyvältä. Heinäkuussa minä sitten kuitenkin lähdin yhtenä lauantaiaamuna lenkille hetken mielijohteesta ja yllätyin, kuinka hyvältä se tuntui, vaikka kuntoni ei välttämättä kovin hyvä nyt tällä hetkellä olekaan, olin yllättynyt myös siitä, että sen aamun jälkeen lenkkeily on taas tuntunut hyvältä ja tehnyt minut onnelliseksi, mutta todella hyvällä tavalla yllättynyt, olihan tämä lenkkeilyn aloittaminen kuitenkin yksi minun tämän kesän tavoitteistani.
Lähetä kommentti