3. elokuuta 2019

TAVATTOMAN ONNELLINEN ILTA LOUNAISPUISTOSSA

P7040079P7040065P7040091
Muistan sen parin vuoden takaisen illan, kun minä kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun Katu. Sinä kesäkuisena iltana istuin yksin tässä pienessä asunnossa, jossa kirjoitan tätäkin tekstiä, mutta toisin kuin tänään, silloin kaksi vuotta sitten olin elämässäni vähän erilaisessa pisteessä, sellaisessa, jossa sanat taidan olla täysi sekopää / mut mun reviirille ei mahdu yhtäkään hulluu enempää / minä riitän / minä riitän / minä riitän mulle / minä riitän iskivät jonnekin ihan uskomattoman syvälle, suoraan sinne rintalastan alle. Sen lisäksi, että sen biisin sanat saivat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, Vestan ääni sai minut pysähtymään, siinä oli jotain äärettömän vahvaa ja persoonallista, sellaista, mitä ei tule vastaan jokaisella kadunkulmalla. Sinä iltana minä tiesin, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, tiesin, sillä kyseinen biisi oli ja on edelleen niin järjettömän hieno, että se saa aikaan kylmiä väreitä vielä tänäänkin, kun kirjoitan tätä tekstiä biisin kaikuessa pienessä yksiössäni. Enkä minä ollut väärässä, sillä Vestastahan on todellakin kuultu sen kesäkuisen illan jälkeen ja kun tämän ihastuttavan naisen debyyttialbumi Lohtulauseita julkaistiin seuraavan keväänä, kylmät väreet juoksivat taas kalpealla ihollani, se oli yksi viime vuoden hienoimmista albumeista ja se soi edelleen kuulokkeissani aina tasaisin väliajoin, se on edelleen uskomattoman hieno ja tuntuu kuin löytäisin siitä edelleen uusia kulmia, edelleen, vaikka olen kuunnellut kyseisen albumin niin luvattoman useasti, että osaan jokaisen sanan ulkoa.

Kylmät väreet juoksivat pitkin kalpeaa ihoani myös istuessani heinäkuun alussa Lounaispuistossa, se oli ensimmäinen kerta, kun näin Vestan värivalojen loisteessa viime heinäkuun jälkeen ja ensimmäisen biisin kaikuessa sinä kauniina iltana Lounaispuistossa minä olin sanaton, yksinkertaisesti aivan sanaton. Toisen biisin alkaessa minun oli noustava ja suunnattava lähemmäs lavaa, tuntui hankalalta istua aloillaan musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja kun kolmantena biisinä kuultiin Sun katu, se sama uskomattoman hieno biisi, joka silloin kaksi vuotta sitten sai minut pysähtymään, tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini yleisömeren laulaessa mukana sanoja taidan olla hullu / täysi sekopää / mut mun reviirille ei kantsi enää tulla näyttäytymään, siinä hetkessä oli jotain sellaista, minkä takia palaan yleisömeren keskelle kerta toisensa jälkeen. Siinä oli jotain suurta, sellaista, mikä tuntuu syvällä rintalastan alla ja juoksee kylminä väreinä pitkin kalpeaa ihoani, enkä osannut kuin hymyillä itsekseni, kuinka livemusiikki saa minut lähes poikkeuksetta äärettömän onnelliseksi ja kuinka voimakkaasti se saa tuntemaan, se on niin ihmeellistä, ettei sille ole sanoja. Eikä minulla ollut tai ole vieläkään sanoja sillekään, kuinka käsittämättömän Vesta oli sinä iltana, herkkä, mutta silti niin tavattoman vahva, että se kaikki sai minut sanattomaksi. Sanojen mut pelkään, että jään kii / pelkään, että jään kii / ettet tunne mua ollenkaa / tuntemattoman roolin saan / kun tuntemattoman roolin saan kaikuessa sinä iltana Luonaispuiston perälle asti kylmät väreet juoksivat ihollani ja ne jatkoivat juoksemistaan vielä jäädessäni keikan jälkeen odottamaan seuraavaa yhtyettä lavalle, yhtyettä, jonka minä tiesin saavan minut vähintään yhtä sanattomaksi.

P7040228P7040611

Minun elämässäni on muutamia sellaisia yhtyeitä, jotka ovat kulkeneet mukanani elämäntilanteesta toiseen kietoutuen tämän matkan varrella kiinni elämääni niin, että niihin liittyy lukemattomia hetkiä, muutamia sellaisia yhtyeitä, joilla tulee aina olemaan aivan erityinen paikka rintalastani alla. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pariisin Kevään tuotantoa, istuin Savonlinnan mahdollisesti tunnetuimman leikkipuiston lavan rakenteiden suojassa ystävieni kanssa, myrskytuuli riuhtoi puiden latvoja ja join halpaa punaviiniä suoraan pullosta, enkä olisi uskonut, jos joku olisi myöhemmin samana iltana katsellessani tähtiä sanojen minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni / sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta soidessa puhelimen kaiuttimesta sanonut minulle, että niillä sanoilla ja sillä yhtyeellä tulisi olemaan vielä tärkeä rooli elämässäni. En olisi uskonut, mutta siitä huolimatta Pariisin Keväästä tuli vuosien mittaan minulle äärettömän tärkeä yhtye, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkevat mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, yksi niistä yhtyeistä, joista puhumiseen sanat eivät yksinkertaisesti aina riitä.

Muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten (ihan uskomatonta, että siitä on kahdeksan vuotta) päätimme ystävieni kanssa hetken mielijohteesta ajaa yhtenä helmikuisena iltana Pieksämäelle katsomaan Pariisin Kevään keikkaa, minä muistan, kuinka lukuisten vastoinkäymisten takia myöhästyimme keikalta niin, että kaikki keikkapaikan ovet olivatkin lukossa päästessämme perille ja kuulimme, kuinka yhtye soitti suljettujen ovien takana. Lopulta istuimme kuitenkin eturivissä katsomassa keikkaa, joka teki minut ihan tavattoman onnelliseksi, vaikka takanamme yleisömassa oli ilmeetöntä ja yhtye tuntui kovin etäiseltä. Siitä illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, sen illan jälkeen on tapahtunut aivan suunnattomasti, enemmän osaisin koskaan kertoa, mutta Pariisin Kevät on pysynyt mukana matkassani, vuosi toisensa jälkeen se on soinut kuulokkeissani ja kulkenut kanssani tätä hetkittäin aivan järjettömältä tuntunutta matkaa, nähnyt kauniit auringonlaskut rakkaassa pikkukaupungissa, tuuliset syyspäivät kulkiessani Helsingin tuntemattomia katuja ja hiljaiset aamut täällä Jyväskylässä, kun olen matkustanut töihin ennen auringonnousua, näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, olen saanut paljon ja luopunut vielä enemmästä, mutta Pariisin Kevät on aina pysynyt ja tavallaan uskon, ettei se tule koskaan katoamaan elämästäni, minä uskon, että se on jotain sellaista, mikä tulee aina pysymään.

P7040188

Kuten jokaisella yhtyeen keikalla, myös sinä iltana seistessäni toisessa rivissä musiikin tuntuessa jokaisessa soluessani minä tunsin palanneeni kotiin ja kyyneleet kohosivat silmäkulmiini miettiessäni, kuinka minulla oli ollu ikävä kaikkea sitä. Minulla oli todella ollut ikävä sitä kaikkea, sitä tunnetta rintalastan alla ja lavalla loputonta rakkauttaan jakavaa yhtyettä, mietin nostaessani ensimmäistä kertaa kädet ilmaan, suljin silmäni ihan hetkeksi tunteakseni sen kaiken, kuullakseni kuin en olisi koskaan ennen kuullut. Niin, enhän minä toisaalta sitä aivan ensimmäistä biisiä koskaan ollut värivaloissa kuullutkaan, mutta silti minusta tuntui kuin se olisi kulkenut mukanani aina, Liekki kuulosti värivaloissa paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut kuulokkeissani. Tai sitten ymmärsin sen hienouden vasta siinä hetkessä, mietin vielä neljännen biisin viedessä minut mukanaan neljän vuoden takaiseen kevääseen Helsingissä, niihin hetkiin, kun sanat kun sä käännyt ja mä en enää oo siinä / ehkä mua ei ollut lainkaan / maisema näyttää aivan toiselta kun arvaa / katsovansa sitä viimeistä kertaa olivat juuri ne oikeat katsellessani maisemaa Nosturin pihassa maaliskuisena yönä. Juuri sellaisten hetkien takia Pariisin Keväällä on niin tavattoman tärkeä rooli elämässäni, mietin itsekseni musiikin kuljettaessa minua mukanaan hyökyaaltojen kaltaisesti ja illan alkaessa vähitellen hämärtymään ympärilläni, en ollut aikoihin ollut niin typerän onnellinen kuin siinä hetkessä, minä en ollut aikoihin tuntenut olevani niin vapaa.

Rakkaan musiikin kaikuessa Lounaispuistossa minä olin hetken olemassa vain itseäni varten, olin olemassa musiikkia ja sitä hetkeä varten, mutta kuitenkin vain itselleni ja se tuntui uskomattoman vapauttavalta, se oli jotain sellaista, mitä olin tarvinnut jo kauan. Sanojen istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan / hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "älä pelkää maailmaa" / istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä iskiessäni vasten kasvojani minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin juuri siinä juuri siinä hetkessä, olin kaivannut niitä sanoja, olin kaivannut sitä, kuinka ne kuljettavat minut mukanaan vuosien takaisiin hetkiin, niihin sellaisiin, kun kaikki oli vielä edessä. Nykyään en osaa enää sanoa niin, että kaikki olisi vielä edessä, mutta Pariisin Kevät on edelleen vähintään yhtä uskomaton värivaloissa kuin silloin vuosia sitten, se on jotain sellaista, mihin voin aina luottaa, se, että Pariisin Kevät saa minut värivaloissa sanattomaksi ja niin typerän onnelliseksi, etteivät sanat riitä. Myös sinä heinäkuisena iltana yhtye sai minut sanattomaksi ja kun keikan loppupuolella nostin käteni ilmaan sanojen ei oo mitään muuta tappeluu / kuin se jota tappelet / kuka nostaa sun käden / kuka avaa sun suun / kuka sulkee sun silmät tuntuessa jälleen rintalastani alla minä olin kiitollinen siitä, että silloin yhdeksän vuotta sitten istuin lavan alla suojassa myrskyltä, kiitollinen siitä, että sen vanhan puhelimen kaiuttimesta soi silloin nimenomaan Pariisin Kevättä.

P7040125P7040426P7040251

Olin kiitollinen siitä koko loppukeikan ajan ja kun encoressa kuultiin vielä se biisi, joka soi silloin yhdeksän vuotta sitten katsellessamme tähtitaivasta, en voinut kuin antaa kyynelten valua poskipäille. Sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta huusin ääntäni käheäksi vielä hetken aikaa ja kävellessäni aivan viimeisen biisin jälkeen Jyväskylän katuja auringonlasku maalasi taivaan vaaleanpunaisella, oli niin tavattoman onnellista, ettei sille tunteelle oikeastaan ollut enää sanoja, ei tarvittu sanoja, sinä iltana riitti musiikki, joka soi korvissani vielä kauan sen jälkeen, kun olin jättänyt Lounaspuiston taakseni, sinä iltana riitti musiikki, joka oli Atlantin valtameren kokoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti