17. elokuuta 2019

YHTENÄ HEINÄKUISENA ILTANA LUTAKONAUKIOLLA

P7110010P7110018

Vuosia sitten jokaisen kesäni kohokohtia olivat aivan ehdottomasti festarit, ne olivat sellaisia viikonloppuja, joita aloin odottamaan aina viimeistään siinä vuodenvaihteessa ja samalla myös sellaisia, joista on jäänyt aivan uskomattomia muistoja. Sen jälkeen, kun muutin Jyväskylään, en ole kuitenkaan suuremmin käynyt festareilla, mutta kuten kahtena edellisenä vuonna, tänäkin vuonna Suomipop festivaali kuului kesääni ja heinäkuun toisena torstaina suuntasin töiden jälkeen Lutakonaukiolle viettääkseni illan hyvän musiikin parissa sekä lopulta myös hyvässä seurassa, nimittäin juuri ennen festareita minä sain yllättävää seuraa itselleni. Sen illan ensimmäinen artisti oli Ellinoora, ihana nainen, joka on ehdottomasti yksi suosituimmista suomalaisista naisartiseista tällä hetkellä, mutta samalla myös yksi niistä artisteista, joita olen kuunnellut viimeisimmän muutaman vuoden aikana tilastojen mukaan ehdottomasti eniten. Ellinoora on yksi niistä artisteista, joiden musiikki on näiden muutaman viimeisimmän vuoden aikana onnistunut koskettamaan minua jotenkin aivan äärettömän syvältä ja saanut sydämeni jättämään lyöntejä välistä, kylmät väreet juoksemaan ihollani.

Yhden albumin ja monta singlejulkaisua käsittävästä Ellinooran tuotannosta löytyy monta aivan uskomattoman hienoa biisiä, joihin liittyy elämässäni Atlantin valtameren kokoisia tunteita, sellaisia, joita sanat eivät riitä kuvailemaan. Yksi niistä biiseistä on ehdottomasti tammikuussa julkaistu Sinä 4ever, jonka sanat tähän väliin kai piti sanoa / sä oot syy miks haluun uskoa / et onnellisii loppuja on olemassa saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä ennen kuin keikka oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, ne sanat ovat soineet kuulokkeissani tammikuusta asti luvattoman usein ja kerta toisensa jälkeen ne ovat saaneet minut liikuttumaan, mutta seistessämme sinä kauniina torstai-iltana auringonsäteiden loisteessa Lutakonaukiolla ne sanat olivat vielä vähän tavallista suurempia. Sinä iltana moni biisi ja monet tärkeät sanat tuntuivat suuremmilta kuin aikoihin, enkä minä voinut kuin antaa musiikin kuljettaa mukanaan, huomata purevani varovaisesti huultani musiikin tuntuessa niin syvällä jossain rintalastan alla, että siihen valtameren kokoiseen tunnemassaan tuntee pakahtuvansa. Purra huultani sanojen paikoittain, elämä, se pistää palasiksi / mut kokoon itteni yhtä nopeesti ku hajosinki / miten kivust päästää irti ku siit tulee elämäntapa / mul on syy miks en jää sänkyyni makaan kaikuessa Lutakonaukiolla, Ellinooran versio Pyhimyksen biisistä Aira ku Aira on mielestäni yksi hienoimmista covereista, mitä Vain elämää -ohjelmassa on koskaan kuultu ja sinä iltana sekin oli vielä tavallista hienompi, jotenkin niin järjettömän vahva ja hauras samanaikaisesti, että tuntui kuin minä olisin särkynyt pieniin palasiin siihen lämpimälle asfaltille.

P7110032

Ellinoorassa on jotain aivan äärettömän ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä en ole löytänyt vielä mistään muusta suomalaisesta artistista, jotain sellaista, mikä saa minut liikuttumaan jokaisella keikalla, enkä osaa edes sanoa, mitä se on, mutta sinä iltana seistessämme siinä yleisömeressä osasin vain miettiä, kuinka kiitollinen olen Ellinooralle niin monesta biisistä. Kuinka suunnattoman kiitollinen olen siitä, että kolme vuotta sitten istuessani yöllä yksin satamassa Ellinoora oli juuri julkaissut uusimman biisinsä Elefantin paino, jonka sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää / ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa olivat siinä hetkessä juuri ne oikeat, ne tulivat elämääni juuri oikealla hetkellä. Ne sanat kuuluvat edelleen niihin elämäni tärkeimpiin sanoihin ja sinä iltana yleisömeren yhtyessä valtavaksi kuoroksi ne sanat kuulostivat valtameren kokoisilta, niin suurilta, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, vaikka minä  kuinka yritin purra huultani ollakseni itkemättä. Eivätkä ne kyyneleet mihinkään ehtineet kadota, kun seuraavan biisin Bäng Bäng typerä sydän ihan järjettömän tärkeät sanat me ollaan kaksi väkevää ja haurasta / mut yhes meistä ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni / et voisin olla taas oma itseni saivat kyyneleet taas nousemaan silmäkulmiini.

Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin Funeral Song, joka on muuten aiemmin mainitsemani biisin Aina ku Aira tavoin yksi hienoimmista covereista, mitä Vain elämää -ohjelmassa on koskaan kuultu ja seistessäni siinä yleisömassan keskellä en voinut olla miettimättä, kuinka Ellinooran keikka oli sinä päivänä juuri sitä, mitä tarvitsin. Ellinooran keikka oli sinä päivänä juuri sitä, mitä minä olin tietämättäni tarvinnut jo kauan, nimittäin huutaessani vielä encoressa mukana sanoja lauletaan kovempaa / kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan / ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas / on huomenna leijonakuningas minusta tuntui kuin sen keikan aikana musiikki olisi saanut kivenlohkareet murtumaan rintalastani alta, tuntui kuin musiikki olisi saanut minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja kuin Ellinoora olisi laulanut kaikki ne sanat, jotka minun tarvitsi kuulla sinä päivänä, juuri ne oikeat sanat ja niin uskomattoman kauniisti, että olin yksinkertaisesti sanaton. Minä olin sanaton kaiken sen uskomattoman lahjakkuuden ja ainutlaatuisuuden edessä ja olen sitä edelleen, nimittäin tuntuu, etten voi kirjoittaa enää sanaakaan, koska mitkään sanat eivät kuitenkaan olisi tarpeeksi, en tiedä, käykää katsomassa Ellinooran keikka syksyn albumikiertueella (uusi albumi ilmestyy elokuun lopussa!) niin ymmärrätte, mitä yritän tässä teille kirjoittaa.

P7110195
P7110202
Seitsemän vuotta sitten vuolaat kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi kaikuessa heinäkuun pimenevässä illassa Ilosaarirockissa ja kolme vuotta sitten minä tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet lähes poikkeuksetta kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Sinä heinäkuisena torstaina Ellinooran laulettua viimeisen biisinsä yleisömeri lipui hiljalleen kohti lavaa pysähtyen sitten aloilleen Chisun noustessa lavalle uuden biisinsä Momentum kanssa, se on ehdottomasti yksi hienoimmista tänä vuonna julkaistuista biiseistä ja on kaukana siitä Chisun tuotannosta, jonka suurin osa yleisöstä tuntee paremmin. Itseasiassa koko Chisun uusi tuotanto on kaukana siitä, mitä artistilta on totuttu kuulemaan ja sen huomasi sinä iltana Lutakonaukiolla, mutta sanojen ei mul oo viel oikein sanoja miksi / en osaa ainakaan kaunistella ja siksi / kai sanon vaan suoraan sen / mä en oo enää onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse minä olin onnellinen siitä, etten ollut siinä hetkessä missään muualla, tavattoman onnellinen siitä, että olin juuri siinä yleisömassan keskellä.

Chisun viides studioalbumi Momentum 123 julkaistiin kevään aikana kolmessa osassa ja muistan, kun kuunnellessani ensimmäistä osaa yhtenä aikaisena aamuna työmatkallani mietin, kuinka tahdon kuulla lisää ja kun kevään aikana sain kuulla lisää, en voinut lopulta olla kuin todella vaikuttunut siitä, kuinka uskomattoman matkan ne kolme osaa kätkivät sisälleen. Tämä uusi, aiempaa tuotantoa elektronisempi tuotanto on tavallaan luonnollinen jatkumo Chisun edelliselle, vuonna 2015 ilmestyneelle albumille Polaris, joka otti jo askelia tähän uuteen suuntaan. Sinä iltana tämä uusi tuotanto pääsi oikeuksiinsa Lutakonaukiolla, mutta keikan aikana kuultiin myös muutamia uskomattoman hienoja biisejä Chisun vanhemmasta tuotannosta, kuten esimerkiksi Sama nainen, joka on allekirjoittaneen mielestä edelleenkin yksi artistin hienoimmista biiseistä koskaan ja sanat mut mä en lupaa mitään / mä en lupaa mitään muuta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen yhdet minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä koskaan suomalaisessa musiikissa kirjoitetuista sanoista. Kaikki sen keikan aikana näkemäni ja kuulemani, kaikki ne aivan uskomattoman hienot uudet ja rakkaat vanhat biisit, mielettömän lahjakkaat muusikot ja vihreitä silmiäni häikäisseet auringonsäteet, saivat minut vain jatkamaan typerästi hymyilemistäni, sekin keikka oli jollain tavalla taianomainen.

P7110342


Ville Valo & Agents on kokoonpano, jota on kuluvan vuoden aikana ylistetty varmasti enemmän kuin mitään muuta suomalaista musiikkia, eikä todellakaan turhaan, onhan kyseinen kokoonpano kuitenkin kovin ainutlaatuinen ja täynnä äärettömän lahjakkaita muusikoita. Samalla se on uskomattoman hieno kunnianosoitus Rauli Badding Somerjoelle ja kuunneltuani kokoonpanon helmikuussa julkaiseman albumin odotukseni sen illan keikkaa kohtaan olivat suuret, sillä sen lisäksi, että kokoonpanon keikkoja oli ylistetty sosiaalisessa mediassa koko alkukesän ajan, olin itsekin albumin perusteella erityisen vakuuttunut siitä, että värivaloissa kaikki se olisi vielä hienompaa. Odotukseni eivät kuitenkaan varsinaisesti tulleet lunastetuiksi sinä kauniina heinäkuisena iltana, eikä se johtunut millään tavalla lavalla soittavasta kokoonpanosta tai musiikista ylipäätään, nimittäin se oli sinä iltana käsittämätöntä ja lunasti kaikki minun odotukseni.

Yksi niistä asioista, jotka ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen miettimään syvästi, onko Suomipop festivaali oikea festivaali minulle, on ehdottomasti festivaalille saapuva yleisö ja ne lukemattomat järjettömässä humalassa keikkoja katsomaan tulleet ihmiset. Tuskin nämä ihmiset lopulta ovat niitä keikkoja tulleet katsomaan tai tuskin ne keikat heille ainakaan ovat suurin syy tulla kyseiseen tapahtumaan ja tottakai minä sen ymmärrän, ymmärrän, että voi olla hauskaa olla järjettömässä humalassa ja juhlia kavereiden kanssa, mutta kaikesta ymmärryksestäni huolimatta minä en vain voi sietää niitä järjettömän humaltuneita ihmisiä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka menevät keikoille nauttimaan musiikista lähes poikkeuksetta selvinpäin ja kun tänä vuonna tämäkin festivaali luopui anniskelualueistaan muuttaen samalla koko festivaalialueensa juomiensa kanssa humalassa heiluvien ihmisten leikkikentäksi ymmärsin tottakai jo etukäteen, etten tulisi pääsemään mihinkään karkuun näitä ihmisiä. Ymmärsin ja olin jo etukäteen valmistautunut siihen, mutta on silti myönnettävä, että Ville Valon ja Agentsin soittaessa sinä iltana minulla meinasi monta kertaa mennä hermot esimerkiksi edessämme heiluneeseen kahteen naiseen, jotka kertoivat useaan otteeseen, kuinka humalassa ovat. Tätä kirjoittessani ymmärrän kuulostavani kukkahattutädiltä, mutta yritin tässä vain kirjoittaa, että se, miksi odotukseni eivät tulleet sinä iltana lunastetuiksi, johtui nimenomaan siitä, että se oli väärä paikka sille musiikille ja minulle, se oli väärä paikka nauttia niin hienosta kokoonpanosta, joka olisi ehdottomasti ansainnut yleisön, jolle musiikki olisi ollut tärkeintä. Niin ja ehkä minun paikkani ei kuitenkaan ole festivaalikansan keskellä vaan niillä hämyisillä klubikeikoilla tai konserttisaleissa, niissä sellaisissa hetkissä, kun musiikki on se tärkein syy, miksi ihmiset ovat ostaneet lippunsa.

P7120617P7120628

Apulanta on ollut erottamaton osa elämääni vuodesta 2006 asti, aina siitä hetkestä, kun Helsingin pimenevässä illassa yhtye nousi värivaloihin Kaisaniemen puistossa osana The Voicen konserttia, se oli se ensimmäinen kerta, kun näin yhtyeen värivalojen loisteessa ja samalla myös ensimmäinen kerta, kun yhtyeen musiikki kosketti niin syvältä, ettei paluuta menneeseen enää ollut. Se oli ihmeellinen ilta, ympärilläni vieras kaupunki huusi vapauttaan ja musiikki tuntui jokaisessa solussani, kun seisoin keskellä yleisömerta äitini ja pikkusiskoni kanssa, eikä sen illan jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon Apulanta ei kuuluisi. Sen illan jälkeen ei ole ollut paluuta elämään, jossa Apulanta ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään, sen illan jälkeen Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja minua, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkevat minun mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, mutta yksi asia on kaikkien näiden vuosien aikana pysynyt muuttumattomana, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Apulanta merkitsee minulle ja on varmaan sanomattakin selvää, että odotin sinä heinäkuisena iltana yhtyeen keikkaa enemmän kuin mitään muuta, minä odotin, sillä minulla oli ollut ikävä sitä tunnetta, jonka yhtyeen musiikki saa minussa aikaan värivalojen loisteessa, minä odotin, sillä minulla oli ikävä sitä musiikkia ja sitä yhtyettä, minulla oli yksinkertaisesti niin järjetön ikävä sitä kaikkea, että seistessäni sinä heinäkuisena iltana siinä yleisömassan keskellä tuntui kuin olisin odottanut ikuisuuden, tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun minä viimeksi hukuin musiikkiin.

Odotukseni palkittiin, kun sinä viileänä heinäkuisena iltana yhtye nousi vuorokauden viimeisinä hetkinä värivalojen loisteeseen aloittaen keikkansa seitsemän vuotta sitten ilmestyneellä biisillään Aggressio ja juhlat olivat alkaneet, siitä ei siinä hetkessä ollut epäilystäkään, seuraavat 75 minuuttia tulisivat olemaan yhtä musiikin juhlaa. Sitä ne seuraavat minuutit tosiaan olivatkin, Aggressiota seurasivat Hiekka ja Viivakoodit ja minusta tuntui kuin olisin pitkän matkan jälkeen palannut vihdoin kotiin, kuin huomaamattani nostin käteni ilmaan tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla ja huusin kuin en olisi koskaan huutanut, siinä hetkessä minä olin elossa, minä uskalsin olla elossa. Neljäntenä biisinä kuultiin Lokin päällä lokki, biisi, jonka kuulemista värivalojen loisteessa olin odottanut siitä asti, kun yhtye julkaisi kesäkuun ensimmäisenä perjantaina Make Nu Metal Great Again -EP:n, joka oli yhtyeeltä tavallaan paluu johonkin vuosien takaiseen, mutta samalla se oli jotain uutta, jotain todella raikasta ja pysäyttävää. Se oli jotain sellaista, mitä en osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mitä kuitenkin ymmärsin silloin kesäkuun alussa odottaneeni jo vuosia ja huutaessani sinä heinäkuisena iltana sanoja ja joka kerta hulluus tuli / kutsumatta mun huoneisiin / ylleni sataen / pelastusta myyvät, on luvanneet sen / ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän / kun se manataan jokin minussa särkyi, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja tuntui ihan kuin rintalastani alla jokin olisi murtunut, tuntui kuin ne sanat olisivat lävistäneet minut, vetäneet armottomasti turpaan ja samalla kuitenkin kietoneet turvalliseen syliinsä. Vaikka ne sanat olivat koko alkukesän olleet minulle äärettömän tärkeät ja saaneet minut sanattomaksi aina kerta toisensa jälkeen, siinä hetkessä ne sanat olivat elämää suuremmat, siinä hetkessä ne sanat kiteyttivät kaiken sen, minkä kanssa olin taistellut viimeisimmät vuodet, kaiken, mitä en itse koskaan ollut oikein osannut pukea sanoiksi, vaikka olin kuinka yrittänyt.

P7120838

Lokin päällä lokki on aivan ehdottomasti yksi hienoimmista biiseistä, mitä tämän kuluvan vuoden aikana on julkaistu ja samalla se on yksi itselleni tärkeimmistä biiseistä koskaan, uskaltaisin väittää, että yksi hienoimmista biiseistä, mitä Apulanta on pitkän uransa aikana julkaissut. Apulannan hienoimpiin biiseihin kuuluvat ehdottomasti myös Teit meistä kauniin ja Jumala, jotka saivat yleisömeren syttymään liekkeihin ja jotka saivat myös minut nostamaan käteni ilmaan siinä pimeyden keskellä, ne ovat olleet erottamaton osa elämääni siitä kolmentoista vuoden takaisesta syksystä lähtien, kun minä yhtenä iltana vanhassa huoneessani kuuntelin ne ensimmäistä kertaa Levymestasta juuri ostamaltani Singlet 1998-2003 kokoelmalta. Sinä kolmentoista vuoden takaisena iltana sanat viet mitä viet / ja velkaa on halpaa maksaa / sinä teet meistä tuhkaa / sinä teet saivat minut pysähtymään ja niin ne saivat sinäkin iltana. Luulen, että nimenomaan siksi moni yhtyeen biisi on minulle niin äärettömän tärkeä, siksi, että ne ovat olleet erottamaton osa elämääni niin kauan ja kulkeneet mukanani vuosia kietoen itseensä muistoja, kuten esimerkiksi seuraavakin biisi, Ravistettava ennen käyttöä, jonka kuulin ihan ensimmäistä kertaa marraskuussa 2008, kun yhtye julkaisi kymmenennen albuminsa Kuutio (kuinka aurinko voitettiin) ja keskellä lukion koeviikkoa minun oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin kyseiseen albumiin. Sinä iltana minä rakastin kaikkia niitä biisejä ja rakastin sitä, kuinka ne veivät minut mukanaan niin, etten voinut kuin nostaa käteni ilmaan ja huutaa ääneni käheäksi siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, sulkea hetkittäin silmäni musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani ja tuntea, kuinka maa vavahtelee allani musiikin ollessa niin suurta.

Sen lisäksi, että sinä iltana rakastin aivan suunnattomasti kaikkia niitä biisejä ja sitä, kuinka ne vievät aina mukanaan aivan kuten aina ennenkin, rakastin myös sitä, kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen Apulanta oli onnistunut jälleen kerran uudistumaan jollain tavalla. Toisaalta, kertaakaan näiden kolmentoista vuoden aikana en ole nähnyt kahta samanlaista Apulannan keikkaa, kertaakaan näiden kolmentoista vuoden aikana minä en ole keikan aikana unohtunut miettimään, ettei tässä ole mitään uutta, minun ei ole tarvinnut, sillä jokainen keikka tai vähintään jokainen kiertue on tuonut mukanaan jotain uutta. Sinäkin iltana Apulanta oli jollain tavalla uusi ja niin olivat myös kaikki ne biisit, jotka olen elämäni aikana kuullut lukemattomia kertoja, sinä iltana sekä yhtye että ne kaikki biisit, kuten esimerkiksi Mato, Koneeseen kadonnut, Vasten mun kasvojani ja Saasta kuulostivat uusilta ja raikkailta, mutta silti varmalta Apulannalta. Ennen encorea kuultiin yhtyeen kahdeksannelta albumilta Kiila sekä Armo että Pahempi toistaan, ne kaksi biisiä, jotka kolmetoista vuotta sitten Kaisaniemessä pimeyden keskellä saivat minut sanattomaksi ja jotka ovat siksi aina keikoilla minulle erityisiä, erityisiä, sillä ne olivat ne kaksi biisiä, josta tämä uskomaton matka alkoi. Erityisiä ne olivat sinäkin iltana, mutta niin oli myös ensimmäisenä encoressa kuultu Valot pimeyksien reunoilla ja kun sanat meistä jokainen / on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä että ymmärtää / ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi / itseesi matkustaa kaikuivat pimeyden keskellä sinä iltana, kyyneleet valuivat poskipäilleni ja minusta tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä. Se keikka oli täydellinen, se oli valtameren kokoista rakkautta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja kun viimeinen biisi Anna mulle piiskaa kaikui Lutakonaukiolla en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastin musiikkia ja sitä yhtyettä ja kuinka suunnattomasti ne 75 minuuttia olivat merkinneet minulle, ne olivat yhdet kesäni parhaimmista minuuteista, yhdet tämän koko vuoden parhaimmista.

P7120596P7120843P7120590

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti