5. syyskuuta 2016

you gotta let the feeling set you free

hki 375hki 362

Viime toukokuun lopussa yhtenä uskomattoman kauniina aamuyönä minä istuin viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella, kuuntelin sanoja you gotta let the feeling set you free ja seuraavana aamuna kävin palauttamassa asuntoni avaimet, iltapäivän auringossa sanoin hyvästit kaupungille, joka teki minusta uskomattoman onnellisen. Sen iltapäivän jälkeen minusta oli pääkaupungissamme jäljellä enää ainoastaan muisto, mutta katsellessani seuraavalla viikolla väsynyttä peilikuvaani uudessa asunnossani pienessä oopperakaupungissa tuntui kuin olisin jättänyt sydämeni Helsinkiin tai vähintään puolet kylkiluistani, kaipuu raitiovaunujen kolinaan oli suunnatonta ja hetkittäin tuntui suunnattoman raskaalta hengittää.

Niin käsittämättömän raskaalta hengittää, että viime heinäkuussa yhtenä perjantaina minä päätin kaipuuni kasvaneen ohitse kaikista sietokykyni rajoista ja muutaman tunnin yöunien jälkeen neljältä aamuyöllä katselin ohikiitävää maisemaa matkalla Helsinkiin, enkä ollut tuntenut itseäni aikoihin niin vapaaksi. Niin uskomattoman vapaaksi tai käsittämättömän onnelliseksi, kun astuin kaukoliikenteen terminaalista ulos ja lämpimät kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä hetkessä minä tunsin palanneeni kotiin ja olevani vähintään yhtä vapaa kuin kaikkina niinä aamuina, kun heräsin pienestä asunnostani Malminkartanossa ja katselin lentokoneiden lentävän ohitse juodessani vaniljateetä kylmyyden tarttuessa varpaisiini. Musiikin keinuttaessa harmoniassaan kävelin rakkaimmilla kadunkulmilla, hymyilin vastaantulijoille rautatieasemalla juoksematta kuitenkaan ehtiäkseni seuraavaan metroon, sillä metrosta myöhästyminen ei ollut koskaan aikaisemminkaan koitunut kohtalokseni, kävelin Aleksanterinkadulla pysähtyen hetkittäin kuuntelemaan katusoittajia ja istuin sitten tuntemattoman naisen viereen syömään jäätelöä, Helsinki oli kauniimpi kuin koskaan ja silti täysin samanlainen kuin sanoessani aiemmin hyvästit.

hki 371

Tänä kesänä on tuntunut samalta, hetkittäin on ollut aivan suunnattoman raskasta hengittää ja maisema ikkunalasin takana on ahdistanut järjettömästi, on ollut suunnaton ikävä Helsinkiin ja niille kadunkulmille, joilta löysin onnellisuuteni vuosia sitten harhaillessani päämäärättömästi lumisateessa. Olen miettinyt miksi en ole Helsingin jälkeen tavallaan osannut tuntea kuuluvani mihinkään ja miksi auringonlaskun verhotessa Savonlinnaa maailman kauneimpaan harmoniaan tai ilta-auringon säteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani kävellessäni Jyväskylän satamassa kaipaan aivan jatkuvasti Helsinkiin, raitiovaunujen kolinaan iltapäivän ruuhkassa, jatkuvaan kiireeseen rautatieasemalla vastaantulijoiden juostessa liukuportaissa ehtiäkseen siihen seuraavaan metroon ja miksi asuessani vihdoin yksin yksinkertaisen kauniissa kodissani kaipaan siihen pieneen asuntooni Malminkartanossa, siihen asuntoon, jonka jaoin kahden muun kanssa ja jonka parvekkeelta pystyi katselemaan lentokoneiden lentävän ohitse.

Minä kaipaan, sillä istuessani viime toukokuussa viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella tunsin viimeisen kerran olevani oma itseni, tunsin viimeisen kerran sen suunnattoman vapauden jokaisessa aivan hengenvedossani ja sen loputtoman onnellisuuden selkärangassani. Loputtoman onnellisuuden huolimatta siitä, että olin hetkeä aiemmin istunut naurettavan kauan Tikkurilan asemalla odottamassa junaa, sietänyt humaltuneita keski-ikäisiä ihmisiä vaihtaessani keskustassa bussiin ja itkenyt kävellessäni viimeisen kerran bussipysäkiltä kotiin, loputtoman onnellisuuden huolimatta siitä, että se oli viimeinen aamuyöni Helsingissä. Kaipaan, sillä matkustettuani seuraavana aamuna pieneen oopperakaupunkiin kadotin itseni, enkä enää ollut se sama ihminen, joka paria vuotta aikaisemmin seisoi Rubikin viimeisellä keikalla eturivissä kyyneleet silmäkulmissaan sanojen and that's all / that's all / that's all saadessa sydämeni muuttamaan rytmiään tai se ihminen, joka hetkeä myöhemmin käveli Mannerheimintiellä kuiskaillen ilmaan sanoja but now we feel okay / don't try to colour it black 'cause we know it's grey, en ollut enää se ihminen, jolle musiikki merkitsi enemmän kuin mikään ja joka istui öisin parvekkeella hymyilemässä harmonioille.

hki 398hki 408

Matkustettuani pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin en ollut enää se ihminen, joka istui Mustikkamaan kallioilla iltaisin kuuntelemassa rauhallisuutta silmät suljettuina tai se ihminen, joka käveli Seurasaaressa valokuvaamassa ensilumen viattomuutta, en enää yksinkertaisesti ollut se ihminen, joka näki suunnatonta kauneutta Sturenkadulla kahdelta aamuyöllä tuntemattomien ihmisten johdattaessa vieraisiin asuntoihin. Pienessä oopperakaupungissa olin ihminen, jonka unohti kitaransa epävireisenä vaatehuoneen nurkkaan ja kasasi lukuisat levynsä epämääräisesti ikkunalaudalle pölyttymään, unohti rakastavansa valokuvata illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, olin ihminen, joksi en koskaan kuvitellut muuttuvani seistessäni Tavastialla eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani musiikkiin tai istuessani Tähtitorninmäellä kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta. Olin ihminen, jollaiseksi en olisi koskaan halunnut muuttua, ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin ihminen, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin rakastanut pimeyteen verhoutunutta maisemaa värivalojen loisteen jälkeen ja valokuvaamista tuntemattomilla kadunkulmilla, kaikkea muuta kuin ihminen, joka rakasti elämäänsä aivan jokaisella hengenvedollaan, kirjoitti öisin kauniita lauseita väärässä sanajärjestyksessä, antoi musiikin keinuttaa askelia rautatieasemalla, eksyi hetkittäin aamuöisin matkalla kotiin ja nukahti parvisänkyyn näkemään unta lentämisestä, istui aamuisin parvekkeella juomassa vaniljateetä ja pukeutui valkoiseen neuleeseen syysaamuina, kaikkea muuta kuin ihminen, jonka mielestä valkoisen pitsimekon kanssa on ehdottomasti yhdistettävä rikkinäisten tennareiden lisäksi vaaleanpunaiset villasukat.

Olin ja olen edelleen kaikkea muuta kuin se ihminen, joka olin asuessani Helsingissä ja nimenomaan siksi kaipaan suunnattomasti takaisin sinne, nimittäin ollakseni rehellinen: vaikka kuinka tahtoisin kuulua minne tahansa, minusta tuntuu, että kuulun ja tulen aina kuulumaankin ainoastaan Helsinkiin. Niille loputtomille tuntemattomille kadunkulmille, istumaan Mustikkamaan kallioille syystuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini ja kävelemään Seurasaaren rauhallisuudessa ensilumen verhotessa maiseman viattomuuteensa, tanssimaan jalkani kipeiksi värivalojen loisteessa Tavastian pimeydessä ja istumaan iltapäivän pahimmassa ruuhkassa raitiovaunussa, hymyilemään tuntemattomalle tytölle jossain Nervanderinkadulla. Istumaan aamuöisin parvekkeella äärettömän onnellisena sanojen you gotta let the feeling set you free ollessa enemmän kuin mikään ja hymyilemään tyhmästi, kun peilikuvan tytöllä takkuisten hiusten ja väsyneiden kasvojen lisäksi silmäkulmissa onnellisuus, jota kukaan muu ei varmaan koskaan pystyisi ymmärtämään.

          Helsingistä minä lähdin ja Helsinkiin minä palaan, lupaan sen.

hki 417

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.