20. syyskuuta 2018

KUUSI VALOKUVAA RATSASTUSHISTORIASTANI (1995-2002)

IMG_0567IMG_1215

Yhtenä päivänä pikkukaupungin rauhallisuudessa minä katselin vanhoja valokuvia, sellaisia, jotka olivat tavallaan jo unohtuneet vuosien mittaan ja sellaisia, joita en voisi koskaan unohtaa. Niistä valokuvista tahdon tänään esitellä kuusi sellaista, jotka liittyvät olennaisesti minun historiaani ratsastuksen suhteen, kuusi valokuvaa, jotka kertovat jotain siitä, mitä rakastan aivan suunnattomasti. Näistä valokuvista aivan ensimmäinen on otettu helmikuussa 1995 Vuohimäen ratsastuskoulun maneesissa, valokuvassa minut on nostettu ensimmäistä kertaa elämässäni ratsaille, ratsuni on tässä valokuvassa shetlanninponi Piki, jota pidettiin ratsastuskoululla vähän hankalana, mutta joka kuitenkin kuljetti minua selässään turvallisesti äitini pitäessä minusta kiinni ja tuntemattoman tytön taluttaessa ponia toiselta puolelta. Toinen valokuva on otettu myös samaisessa maneesissa samana päivänä, minulla on ylläni toppahaalari, rukkaset ja suloiset vaaleanpunaiset kumisaappaat, päässäni ratsastuskoululta lainattu kypärä ja suussani tutti, minä en ilmeisesti luopunut tutista edes päästessäni ratsaille ensimmäistä kertaa. Myöhemmin aloitin ratsastustunnit samaisella ratsastuskoululla ja minulla ei enää ollut tuttia suussa, mutta siitä ja ponista nimeltä Niki minä kerron vähän myöhemmin tässä tekstissä.

Kahdessa seuraavassa valokuvassa ratsastan suomenhevostamma Siriveillä Kirsin tallilla Enonkoskella, jonne äitini ja pikkusiskoni kanssa vaihdoimme käytyämme muutaman vuoden tunneilla Vuohimäen ratsastuskoululla. Valokuvissa esiintyvä Sirivei on ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se oli kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Tämä kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Minä kuitenkin nousin takaisin ratsaille heti hevosen rauhoituttua, kuten nousin kerran myös tämän kuvissa näkyvän New Forestin poni Rosefields Billy Boyn eli Pipon selkään hermostuttuani sen itsepäisyyteen pahemmin kuin olen koskaan ratsastaessani hermostunut. Pipon tarina päättyi keväällä 2004 sen karattua laitumelta ja jäätyä epäonnisesti auton alle ja suomenhevostamma Sirivei siirtyi vihreämmille laitumille ilmeisesti vuonna 2011.

IMG_0572IMG_1221-horzIMG_1219

Viidennessä valokuvassa ratsastamme pikkusiskoni kanssa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä ja ratsuni on Cobalt eli tuttavallisemmin Calle, jolla ratsastin muistaakseni vain muutaman kerran. Muistan yhden päivän, kun äitini sai Callen ratsukseen ja kun äitini meni laittamaan sitä valmiiksi tunnille se ei tahtonut millään nousta ylös karsinassaan, se oli ilmeisesti tosiaan päättänyt levätä ja ratsastustunnille lähteminen ei kiinnostanut sitä yhtään, muuten Calle oli kovin miellyttävä hevonen, yksi niistä, joilta opin paljon ensimmäisinä ratsastusvuosinani. Takanani ratsastaa pikkusiskoni ponilla, jolla ratsastin ensimmäiset ratsastustuntini pikkusiskoni ratsastaessa silloin vielä Pikillä, sillä samalla pienellä ja itsepäisellä shetlanninponilla, jonka satulaan äitini minut nosti vuonna 1995 vaaleanpunaisissa kumisaappaissani.

Tämä kuvan poni on risteytysponi Niki, joka oli tavallaan ensimmäinen ratsuni, ensimmäinen poni, joka opetti minulle jotain ratsastuksesta ja siksi se onkin ratsastushistoriani kannalta merkittävä nelijalkainen. Merkittävä se on toki myös pikkusiskoni ratsastushistorian kannalta, sillä vaikka Niki tunnettiin tallilla itsepäisyydestään, se totteli pikkusiskoani äärettömän hyvin ja minä uskon, ettei kukaan poni tai hevonen ole opettanut pikkusiskolleni ratsastuksesta niin paljon kuin kyseinen poni. Nikiä en vuoden 2002 jälkeen ole nähnyt kertaakaan, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa poni muutti Sulkavalle viettämään eläkepäiviään ja uskon sen saaneen ihanan loppuelämän, juuri sellaisen kuin se ansaitsi opetettuaan montaa pikkuratsastajaa niinä ensimmäisinä ratsastusvuosina, myös minua ja kovin pientä pikkusiskoani.

IMG_1214IMG_0564

Kuudennessa, viimeisessä valokuvassa äitini ratsastaa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä Arnikalla, lämminverisellä ratsuhevosella, joka oli kaikista ratsastuskoulun hevosista itselleni tärkein. Arnika oli silloin vielä nuori, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, se pelkäsi talvella maneesin katolta putoavan lumen ääntä ja ei suostunut kulkemaan ensimmäisenä, mutta silti se oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut lähellekään samalta ja miksi minusta tuntui niin pahalta, kun Arnika lopulta myytiin. Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani selvittää, mihin Arnika lopulta päätyi saamatta sitä kuitenkaan selville, mutta sen kuitenkin tiedän, että ilmeisesti Arnika sai jossain vaiheessa elämäänsä varsan, joka on vähintään yhtä kaunis tamma kuin äitinsä. Toivottavasti tämä minulle suunnattomasti ratsastuksesta opettanut hevonen sai elää aivan uskomattoman hienon elämän rakastavien ihmisten ja lajitovereidensa kanssa, toivottavasti sitä ymmärrettiin niin kuin minä ymmärsin sitä silloin kuusitoista vuotta sitten.

IMG_1268

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti