18. syyskuuta 2018

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_0734IMG_1137

Viime keskiviikkona minä istuin bussissa matkalla kohti pikkukaupungin rauhallisuutta, hymyilin itsekseni ja musiikin kaikuessa korvissani katselin ohikiitävää maisemaa, joka tuntui pukeutuvan kilometri toisensa jälkeen yhä kauniimmin syksyn väreihin, oli tavallaan äärettömän rauhoittavaa istua siinä, katsella bussin ikkunalasin takana siintäviä peltoja ja loputonta metsää. Auringonsäteiden vaihtuessa hetkittäin sadekuuroihin ohitimme maisemia, jotka olen nähnyt näiden viimeisimmän parin vuoden aikana luvattoman monesti ja saapuessamme lopulta Savonlinnan linja-autoasemalle minä näin, kuinka isovanhempani olivat odottamassa minua. Kuinka kauan sinä viivyt tällä kertaa, sama kysymys kuin aina, isoäitini toivoo, että minä olisin enemmän pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin toivon kieltämättä minäkin, mietin ajaessamme lapsuuteni kotipihaan ja tervehtiessäni koiriamme, neljää aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa, joita minulla oli ollut ihan kamala ikävä. Neljää rakasta karvakuonoa, joista pienimmät eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan sinä iltana ja joista vanhimmat valtasivat sänkyni ennen kuin menin nukkumaan, sinä yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, pikkukaupungin uinuessa rauhassa ikkunalasin takana minäkin kai rauhoituin vahvemmin kuin aikoihin.

Seuraavana aamuna heräsin rauhallisuuteen, tuntuu aina täysin erilaiselta herätä vanhasta huoneestani, missä vietin ne nuoruuteni vaikeimmat vuodet, kuin mistään muualta. Se huone oli todella kauan minun turvapaikkani ja on sitä vähän edelleen, mietin kävellessäni keittiöön syömään aamupuuroa ja myöhemmin seisoin kotipihassamme katselemassa, kuinka melkein vanhempien koiriemme kokoisiksi kasvaneet koiranpennut olivat täynnä loputonta energiaa, sellaista, joka tarttuu ajoittain aivan kuin vahingossa myös minuun. Oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä oikeasti niin kylmä, että tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini minun oli kietouduttava harmaaseen neuletakkiini pitääkseni itseni lämpimänä, tuuli niin kovaa, että se sai puiden latvat taipumaan suunnattomalla voimallaan ja ne vain osittain ruskaan pukeutuneet lehtipuut luopumaan lehdistään. Juuri niin kovaa, että kuulin sen istuessani keittiössä juomassa teetä ja katselemassa vanhoja valokuvia, tuuli kuiskaili ikkunalasin takana niin kovaäänisesti, etten voinut olla kuulematta sitä, se kertoi tarinoitaan syksystä, siitä, kuinka luonto valmistautuu pitkään talveen, siihen kovin kylmään ja armottomaan.

IMG_0764

Illalla tuuli rauhoittui, auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse ja kävelimme äitini ja neljän koiramme kanssa takapihaltamme avautuvassa metsässä, joka oli alkanut vähitellen pukeutua ruskaan ja valmistautua tulevaan talveen. Olen aina rakastanut sitä metsää, olen rakastanut jokaista vuodenaikaa kävellessäni metsäpolkuja ja kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni, mutta enemmän kuin mitään olen rakastanut vähän korkeammalla metsässä kulkevaa leveää metsäpolkua, jota reunustavat korkeat, vuosikymmenien ajan tätä elämää nähneet kuuset. Kävellessämme sinä iltana sitä metsäpolkua koirien juostessa vapauttaan edellämme metsän käsittämätön taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja ne vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä, hetken aikaa minun oli rauhallisempi ja turvallisempi olla kuin aikoihin, sammalpeitteen keskellä minä tunsin olevani kotona, niin kotona.

Ne vanhat ja tukevasti aloillaan seisovat kuuset ovat nähneet elämää todella paljon kauemmin kuin minä, seisoneet rauhallisina syysmyrskyistä niihin talven ensimmäisiin lumisateisiin, kasvattaneet oksiaan kevään lämpimien aamujen saapuessa ja katsoneet, kuinka viereltä on kaatunut ystäviä. Niiden kuusien ympäröimänä minä olin kovin pieni ja se tuntui suunnattoman rauhoittavalta, niin uskomattoman pieni, että kävellessämme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin en osannut kuin hymyillä ja nukahtaessani vanhassa huoneessani illan viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen ikkunalasin takana huokaisin itsekseni, minun oli yksinkertaisesti aivan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olla siinä.

IMG_0747IMG_1136IMG_0738

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti