13. syyskuuta 2018

HEPPATYTTÖ JONKA SYDÄMESTÄ LÖYTYI PAIKKA PONEILLE

IMG_0462IMG_0436

Kirjoitin teille elokuu puolivälin jälkeen siitä, kuinka sen päivän jälkeen, kun kauan sitten ratsastin ensimmäistä kertaa elämässäni suomenhevosella, suomenhevoset ovat olleet minulle jollain tavalla aina erityisiä ja kuinka silloin kuukausi sitten sain ensimmäisellä vakiotunnille mennessäni ratsukseni suomenhevosen nimeltä Turon Ruusu, tuttavallisemmin hänen nimensä oli Ruu ja ennen kuin edes nousin ratsaille minusta tuntui, että meistä tulisi ystävät. Kirjoitin, kuinka noustessani tämän äärettömän kauniin suomenhevosen selkään minusta tuntui kuin olisin palannut kotiin, tuntui tutulta ja turvalliselta istua satulassa suomenhevosen kulkiessa rauhallisesti, mutta silti ihanan energisen oloisesti eteenpäin. Ratsastustunti itsessään meni osaltani huomattavasti paremmin kuin se ensimmäinen ratsastustuntini elokuun alussa ja vaikka esimerkiksi tunnin aikana harjoituksissa vahvasti läsnäollut harjoitusravi tuntui kipeän häntäluuni takia aluksi suhteellisen kivuliaalta, jossain vaiheessa osasin rentoutua satulassa niin, ettei häntäluuni enää vaivannut ja tuntui kuin olisin ollut yhtä hevosen kanssa, satulassa istuminen tuntui jotenkin luonnollisemmalta kuin se oli tuntunut aikoihin ja se sai minut hymyilemään tyhmästi vielä silloinkin, kun minä kävelin bussipysäkiltä kotiin myöhemmin samana iltana.

Sen kuukauden takaisen ratsastustunnin jälkeen olen ratsastanut kahdella ponilla, huzul-poniruuna Aksulla sekä saksan ratsuponiruuna Garionilla, jotka olivat keskenään täysin erilaisia ratsastaa, mutta erosivat myös suunnattomasti isoista hevosista, joilla olen ratsastanut huomattavasti enemmän kuin poneilla. Poneilla olen ratsastanut viimeksi oikeastaan siinä ensimmäisessä ratsastuskoulussani, jossa ensimmäinen ratsuni silloin alle kouluikäisenä oli shetlanninponi, jolla ratsastin vain sen yhden ainoan kerran, ja kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin aloin äitini ja pikkusiskoni kanssa käymään säännöllisesti ratsastustunneilla sain ensimmäiseksi ratsukseni vähän suuremman ponin, jonka nimi oli Niki. Ratsastin silloin muillakin ratsastuskoulun poneilla ja muistoni niistä poneista ovat pääosin ihania, mutta muistan edelleen, kuinka silloin ensimmäisinä ratsastusvuosinani yhdellä tunnilla menetin hermoni yhden ponin kanssa, joka ei suostunut liikkumaan eteenpäin, vaikka kuinka yritin, saman ponin selästä tipuin myös myöhemmin liukumalla kaulaa pitkin alas. Myöhemmin pääsin ratsastamaan samassa ratsastuskoulussa isoilla hevosilla ja ne tuntuivat jo silloin aivan erilaiselta ratsastaa kuin ponit, erilaiselta, vaikka minä en silloin oikeastaan osannutkaan sanoa, miksi, jollain tavalla hevoset vain tuntuivat luontevammilta ratsastaa, jotenkin turvallisemmilta, vaikka olivatkin paljon poneja korkeampia.

IMG_0385IMG_0465IMG_0421

Huzul-poniruuna Aksu oli aivan erilainen kuin Garion, jolla ratsastin silloin, kun ratsastin elokuun alussa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, siinä, missä Garion tuntui ensimmäisellä ratsastuskerralla äärettömän itsepäiseltä, tämä poni oli tavattoman itsevarma ja tuntui tietävän, ettei sen tarvitse tehdä mitään, ellen käske sitä kunnolla. Aksun kanssa sain tehdä ensimmäistä kertaa tänä syksynä väistöjä, joita en muista tehneeni koskaan aiemmin. Jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan aiemmissa ratsastuskouluissani päässyt opettelemaan väistöjä ja kun pääsin tekemään niitä ensimmäistä kertaa yllätyin, kuinka suunnattomasti taitoa siinä vaaditaan ja kuinka paljon töitä on tehtävä saadakseen ponin väistämään pohjetta, mutta on myönnettävä, että yllätyin myös vähän siitäkin, kuinka onnelliseksi onnistuminen minut taas teki. Niin onnelliseksi, että kävellessäni viime viikolla Killerille seuraavalle ratsastustunnilleni olin täynnä itsevarmuutta ja saadessani ratsukseni Garionin, jolla silloin elokuun alussa ratsastaessani totesin, ettei ratsastaminen olekaan niin helppoa kuin olin muistanut, päätin onnistua paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, minä päätin onnistua.

Enkä minä päättänyt turhaan, nimittäin huolimatta siitä, että poni tuntui edelleen itsepäiseltä ja ponimaiselta,  yhteistyö tuntui sujuvan jo ratsastustunnin alussa ihan huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla ja tunnin edetessä aloin tuntemaan sen yhteyden välillämme, sen samanlaisen, jonka olen tuntenut ensimmäisen ratsastuskouluni jälkeen vain hevosten kanssa. Yhteyden, josta olin melkein yhtä onnellinen kuin siitä, että ratsastustunti oli täynnä onnistumisia ja saadessani ponin laukkaamaan hetkittäin oikein kauniisti en voinut olla hymyilemättä ja miettimättä, olinko kuitenkin turhaan tuominnut ponit huomattavasti hankalammiksi kuin hevoset. Istuessani myöhemmin bussissa matkalla kotiin unohduin miettimään, kuinka minun täytyisi ehdottomasti olla avoimempi myös ratsastuksen suhteen, minun täytyisi luottaa itseeni enemmän ja uskaltaa myös epäonnistua, sillä myös niistä oppii. Vaikka olen edelleen enemmän hevos- kuin ponityttö, sydämessäni tuntuu olevan paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille nelijalkaisille, jotka ovat viimeisimmän kahden viikon aikana opettaneet minulle ratsastuksesta jotenkin aivan suunnattomasti, se itsepäisyys ei välttämättä ole aina huono asia, siitä voi oppia todella paljon, eihän tämän harrastuksen aina helppoa kuulukaan olla.

IMG_0461

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti