8. syyskuuta 2018

OLEN INTROVERTTI EIKÄ SE TEE MINUSTA YHTÄÄN HUONOMPAA

Minun lapsuuteni oli kaunis, asuin suurimman osan lapsuusvuosistani rivitaloalueella, jossa lasten oli äärettömän hyvä asua. Tunsin jokaisen asukkaan rivitalosta, jossa me asuimme ja oli minulla samasta talosta kolme kaveriakin, eivätkä kaverit toki siihen loppuneet, kavereita oli myös muista läheisistä rivitaloista ja minun on vaikea kuvitella kertovani lapsuudestani ilman, että kertoisin myös heistä. He ovat tavattoman suuri osa lapsuuttani, heidän kanssaan rakensimme majoja läheisiin metsiin ja lumilinnan parkkipaikan reunaan, leikimme kirkonrottaa ja istuimme grillipaikan viereen rakentamamme pienoiskokoisen hevostallin äärellä päivittäin tuntikausia, se on aivan ehdottomati yksi rakkaimmista leikeistä, mitä meillä oli. Hetkittäin kannoimme kaikki eläinpehmolelumme rivitaloalueen keskellä olevalle kalliolle ja leikimme olevamme eläinhoitajia, yritimme opettaa meidän kahdelle koirallemme (jotka muuten ovat myös erittäin suuri osa lapsuuttani, elämäni tärkeimmät koirat) erilaisia temppuja vaihtelevin lopputuloksin ja kirjoitimme pienessä huoneessani pitkiä esitelmiä metsän eläimistä, minulla oli ihan tavallinen lapsuus. Tavallinen ja äärettömän onnellinen, enkä kokenut olevani yhtään erilainen kuin muut naapuruston lapset, mutta jossain vaiheessa lapsuuttani ymmärsin kuitenkin viihtyväni myös erityisen hyvin yksin, minä huomasin nauttivani niistä hetkistä, kun sain välillä olla koulun jälkeen hetken yksin kotona ja katsoa televisiota, tehdä itselleni voileivän ja syödä kaikessa rauhassa, ihan vain olla.
  IMG_0329IMG_0335

Olin silloin ala-asteella ja ne olivat ensimmäiset hetket, jolloin ymmärsin, että siinä, missä rakastin kavereideni kanssa leikkimistä, minä rakastin myös yksin olemista. Siirtyessäni yläasteelle tämä piirre minussa vahvistui entisestään, koulupäivistä alkoi vähitellen tulla minulle raskaita nimenomaan siksi, että jouduin olemaan niin tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Oppitunnit itsessään eivät olleet minulle raskaita, itseasiassa olen aina pitänyt luentomaisista oppitunneista, olen pitänyt opettajan kuuntelemisesta ja yksin tekemisestä, mutta esimerkiksi kemian tunnit, jolloin jokaisella oppitunnilla oli tehtävä töitä pareittain tai maantiedon tunnit, kun oli tehtävä ryhmätyönä esitelmiä, olivat minulle järjettömän raskaita. Niistä pienistä hetkistä, kun vietin iltaisin aikaa itsekseni omassa julisteilla tapetoidussa huoneessani kuunnellen musiikkia, tuli minulle äärimmäisen tärkeitä jaksamiseni kannalta ja vaikka en sitä välttämättä itse silloin ymmärtänytkään, koulukiusaamiseni lisäksi myös tämä piirre itsessäni vaikutti huomattavasti siihen, kuinka äärettömän väsynyt olin jatkuvasti. Yläasteella minä olin käsittämättömän hukassa itseni kanssa, mikä ei tavallaan ole yllättävää, ovathan kyseiset ikävuodet varmasti jokaiselle sellaista itsensä etsimisen ja kasvamisen aikaa, olin hukassa itseni kanssa ja en osannut ottaa sitä aikaa itselleni, jonka olisin tarvinnut jaksaakseni paremmin tai selviytyäkseni seuraavista koulupäivistä ja ryhmätöistä väsymättä aivan täysin, minä en vain tuntenut itseäni silloin tarpeeksi hyvin.

En oikeastaan tiedä, milloin aloin ymmärtämään itseäni paremmin tämän piirteen suhteen, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui lukiovuosina. Lukiovuodet olivat minulle sekä suunnattoman raskaat että onnelliset, opiskelemisen lisäksi vietin todella paljon aikaa ystävieni kanssa ja tutustuin paljon uusiin ihmisiin, mutta samalla opin vähitellen ottamaan aikaa itselleni. Viihdyin äärettömän hyvin omissa ajatuksissani ja siinä, missä monet halusivat viettää jokaisen iltansa ystäviensä kanssa, minä aloin nauttia illoista, jolloin sain istua omassa huoneessani kirjoittamassa tai kävellä metsässä koiriemme kanssa, aloin nauttia yksin olemisesta aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja vähitellen ymmärtämään itseäni paremmin, ymmärtämään, että tarvitsen tavallista enemmän aikaa itselleni. Kun muutin Helsinkiin kuusi vuotta sitten, pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan siitä, että sain oikeasti olla yksin, sain viettää aikaa ilman, että minun tarvitsi olla yhtään mitään kenellekään. Silloin kuusi vuotta sitten vietin myös aivan ensimmäisiä viikkojani ammattikorkeakoulussa ja kuten ilmeisesti jokaisessa korkeakoulussa ja niihin liittyvässä opiskelijakulttuurissa, kuului niihin minunkin ensimmäisiin opiskeluviikkoihin juhlimista. Eivätkä ne juhlat loppuneet ensimmäisiin viikkoihin, ne jatkuivat koko opintojeni ajan, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen minä en vain enää osallistunut niihin, juhlimisen sijaan aloin keskittyä yhä enemmän valokuvaamiseen ja kirjoittamiseen, vietin suurimman osan illoistani yksin kotona ja kävin tosi usein viikonloppuisin kuuntelemassa livemusiikkia värivalojen loisteessa. Ne viikonloppujen värivalojen loisteessa vietetyt illatkin vietin yksin, sillä siinä, missä suurin osa ihmisistä olisi tahtonut mennä katsomaan keikkaa ystäviensä kanssa, minä tahdoin ehdottomasti mennä yksin ja nautin tavattomasti siitä, että sain olla ja tuntea musiikin yksin, nautin siitä, ettei minun tarvinnut jatkuvasti olla jotain jollekin ja ettei minun tarvinnut kuin nauttia musiikista.

Hetkittäin minua pidettiin kummallisena, kun jätin väliin suurimman osan opiskelijatapahtumista, joihin todella suuri osa kavereistanikin osallistui, ja vietin aikaani mieluummin kotona kuin lähdin kavereideni kanssa viettämään aikaa baareihin, enkä minä oikeastaan tahtonut alkaa selittelemään käytöstäni sen kummemmin, joten todennäköisesti minua pidettiin toisinaan kylmänä ja itsekkäänä ihmisenä. Minä en kuitenkaan ollut tai ole vieläkään kylmä tai itsekäs, välitin kavereistani ja heidän kanssaan ajan viettäminen oli minulle todella tärkeää, mutta kaikki se tavallaan ylimääräinen sosiaalinen kanssakäyminen vei minulta ihan suunnattomasti energiaa sen sijaan, että minä olisin saanut siitä jotain ja koska ymmärsin sen, en tahtonut viedä itseäni sellaisiin tilanteisiin, jotka olisivat vieneet minulta voimat seuraavaksi päiväksi. Se, että sosiaalinen kanssakäyminen vie minulta edelleen enemmän energiaa kuin mitä siitä saan, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin sosiaalisesti lahjaton ihminen. Oikeastaan sillä ei ole sosiaalisten taitojeni suhteen mitään merkitystä, olenko minä introvertti vai ekstrovertti, sillä kumpikaan näistä piirteistä ei määrittele ihmisen sosiaalisia taitoja mitenkään, sekä introvertti että ekstrovertti voi olla käytöstavoiltaan täydellinen moukka tai päinvastoin paras mahdollinen ystävä ja työkaveri, hyvä kuuntelija ja keskustelija, introvertti ei tarkoita suoraan sosiaalisesta lahjatonta.

IMG_0333IMG_0358IMG_0338

Minusta on kauan tuntunut, että ekstroverttien iloisuutta ja reippautta ylistetään kaikkialla, on paljon hyväksytympää olla se jatkuvasti sosiaalinen ekstrovertti kuin se introvertti, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan ja väsyy kaikesta ylimääräisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Työpaikkailmoituksissa haetaan usein sosiaalista työntekijää ja en edes osaa laskea niitä kertoja, jolloin olen hakemusta kirjoittaessani miettinyt, olenko minä tarpeeksi sosiaalinen ihminen kyseiseen työpaikkaan, olenko minä tarpeeksi, kun en nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä ylettömästi ja väsyn todella helposti viettäessäni aikaa ihmisten kanssa, olen miettinyt, olenko tarpeeksi ja mitä tapahtuisi, jos mahdollinen tuleva työnantaja saisi tietää minun olevan introvertti. Viimeaikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei siinä ole mitään pahaa, etten ole mielelläni jatkuvasti esillä tai puhu paljon missään palavereissa, siinä ei ole mitään pahaa, että nautin suuresti niistä hetkistä, kun saan olla omassa rauhassani, sen sijaan, että se olisi paha asia, se voi nimittäin olla myös vahvuus. Se voi olla vahvuus sekä työelämässä että minun omassa elämässäni ja tavallaan olen rakastanut sitä piirrettä itsessäni siitä lähtien, kun opin ymmärtämään itseäni paremmin niin, että osasin ottaa itselleni tarpeeksi aikaa, olen rakastanut itsessäni sitä, että viihdyn niin hyvin itsekseni, voin istua yksin elokuvateatterissa ja seikkailla yksin tuntemattomilla kadunkulmilla, olen rakastanut itsessäni sitä, etten minä tarvitse jatkuvasti ihmisiä ympärilleni voidakseni hengittää.

Minä en ole oikeastaan koskaan tarvinnut paljon ihmisiä ympärilleni, minulle riittää, että ympärilläni ovat ne ihmiset, joita rakastan aivan suunnattomasti, mutta en tarvitse heidänkään seuraa jatkuvasti, minä osaan olla yksin ja nautin siitä aivan äärettömästi. Nautin tietysti myös niistä hetkistä rakkaimpieni kanssa ja hetkittäin myös hetkistä muiden ihmisten kanssa, mutta tarvitsen vain niiden hetkien vastapainoksi aikaa olla itsekseni, minä tarvitsen aikaa ladatakseni akkujani, jotka tyhjenevät herkästi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kuten omassa elämässäni, myös työelämässä minä nautin siitä, että saan tehdä töitä itsenäisesti, mutta se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että nautin myös siitä, että nautin myös hetkittäin todella suuresti hyvistä keskusteluista ja yhdessä tekemisestä, minä nautin siitä, että voin oppia työkavereiltani uutta ja siitä, että joku voi mahdollisesti oppia minulta jotain uutta. Se, että minä tarvitsen paljon aikaa itselleni ja väsyn helposti sosiaalisesta kanssakäymisestä, ei kuitenkaan kokonaan määrittele minua ihmisenä, saatan olla introvertti, mutta samalla minä olen hyvä kuuntelija ja innostun helposti pienistä asioista, minä olen rohkea, vahva ja rakastan koko sydämestäni, rakastan niin, että kaikki mittarit näyttävät punaista ja vaikka en aina puhukaan paljon, tarkkailen sitäkin enemmän, teen jatkuvasti havaintoja ympäröivästä maailmasta ja voin nyt kertoa, että se maailma on kaunis myös meille introverteille, aivan äärettömän kaunis. Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, olet samanlainen kuin minä, väsyt helposti viettäessäsi aikaa ihmisten kanssa ja rakastat aivan suunnattomasti omaa rauhaa, älä pelkää, se ei tee sinusta yhtään yhtään huonompaa ihmistä tai yhtään huonompaa työntekijää, se on osa sinua ja sinä olet tarpeeksi.

IMG_0355

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti