Matkustin pari viikkoa sitten rakkaaseen pikkukaupunkiin oikeastaan todellisuudessa siksi, että vanhempani järjestivät Ar'tfulfox'sin D-pentueen pentutapaamisen ja minusta tuntui, että minun oli oltava mukana kyseisessä tapahtumassa, ei pelkästään siksi, että minua tarvittiin valokuvaamaan tapahtuma vaan myös siksi, että tahdoin nähdä, kuinka hienoja koiria meidän pienistä koiranpennuista on kasvanut. Pari viikkoa sitten lauantaiaamuna ajoimme hiekkatietä suoraan vanhan mummolan pihaan, pystytimme kylttejä hiekkatien varrelle ja vain muutamaa tuntia myöhemmin pihaan alkoi saapua melkein aikuisen belgianpaimenkoiran kokoisia pentuja, jotka toukokuussa lähtivät maailmalle, pentuja, jotka olivat kasvaneet niin suunnattomasti, että minun oli vaikea ymmärtää, kuinka vielä toukokuussa ne roikkuivat minun mekkoni helmassa pienillä hampaillaan ja juoksivat toistensa perässä pitkin pitkin aitaustaan niin, että hetkittäin minua hirvitti. Oli kovin vaikea ymmärtää, että vielä toukokuun kauniina päivinä, ensimmäisten silmujen ilmestyessä puiden oksille, ne kaikki kuusi mahtuivat vielä yhdessä pentulaatikkoon, siihen samaan, missä viettivät ensimmäiset hetkensä.
Nyt sitä pentulaatikkoakaan ei enää ole, eivätkä ne kuusi melkein aikuisen belgianpaimenkoiran kokoiseksi kasvanutta pentua mahtuisi siihen enää mitenkään, niin suuriksi ja kauniiksi ne olivat kasvaneet ja katsellessani niiden juoksevan silminnähden onnellisina omien ihmistensä kanssa en voinut olla muuta kuin äärettömän onnellinen siitä, että jokainen siitä pentulaatikosta lähtenyt pentu oli saanut omat, ihanat ihmisensä. Se oli yksi niistä asioista, joista minä kirjoitin jo kesäkuussa olevani kovin onnellinen, se, että jokainen niistä neljästä maailmalle lähteneestä rakkaasta koiranpennusta oli saanut rakastavan kodin ja osakseen loputtomasti rakkautta ja huolenpitoa. Seistessäni vanhan mummolani pihassa sinä syksyisenä lauantaina ja katsellessani pentujen touhuamista olin siitä kuitenkin vielä onnellisempi, mutta niin olin onnellinen myös siitä, että jokainen pentu oli oppinut elämästä kauniin kesän aikana niin paljon, jokainen oli saanut nähdä niitä maailman pieni ihmeellisiä asioita ja nauttia elämästä, se olikin oikeastaan kaikki, mitä olin osannut toivoa.
Nyt sitä pentulaatikkoakaan ei enää ole, eivätkä ne kuusi melkein aikuisen belgianpaimenkoiran kokoiseksi kasvanutta pentua mahtuisi siihen enää mitenkään, niin suuriksi ja kauniiksi ne olivat kasvaneet ja katsellessani niiden juoksevan silminnähden onnellisina omien ihmistensä kanssa en voinut olla muuta kuin äärettömän onnellinen siitä, että jokainen siitä pentulaatikosta lähtenyt pentu oli saanut omat, ihanat ihmisensä. Se oli yksi niistä asioista, joista minä kirjoitin jo kesäkuussa olevani kovin onnellinen, se, että jokainen niistä neljästä maailmalle lähteneestä rakkaasta koiranpennusta oli saanut rakastavan kodin ja osakseen loputtomasti rakkautta ja huolenpitoa. Seistessäni vanhan mummolani pihassa sinä syksyisenä lauantaina ja katsellessani pentujen touhuamista olin siitä kuitenkin vielä onnellisempi, mutta niin olin onnellinen myös siitä, että jokainen pentu oli oppinut elämästä kauniin kesän aikana niin paljon, jokainen oli saanut nähdä niitä maailman pieni ihmeellisiä asioita ja nauttia elämästä, se olikin oikeastaan kaikki, mitä olin osannut toivoa.
Se syksyinen päivä järven rannalla oli yksinkertaisesti ihan käsittämättömän kaunis ja vaikka auringonsäteet peittyivät suurimman osan päivästä pilviverhoon, tuntui kuin jostain olisi tullut aivan erityisiä valonsäteitä, sellaisia, jotka saivat kaikki hymyilemään kaikesta väsymyksestä ja pitkästä päivästä huolimatta. Sellaisia, jotka saivat minut hymyilemään katsellessani meidän neljän koiran juoksevan yhden pentulaatikosta lähteneen pennun kanssa päivän päätteeksi rantaan uimaan ja leikkivän keskenään niin, että hetkittäin minua taas hirvitti, hymyilemään vielä illalla käydessäni läpi ne yli tuhat valokuvaa, jotka olin ottanut päivän aikana. Enkä minä osannut seuraavana aamunakaan kuin hymyillä, pussailin meidän neljää, aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa noustuani sängystä ja suuntasin sitten takapihalta avautuvaan metsään, kuuntelin puiden huminaa ympärilläni ja tunsin, kuinka rauhallisuus kuiskaili sydämessäni metsän ottaessa turvalliseen syliinsä. Se metsä on minulle aivan uskomattoman rakas, vaikka ei kuitenkaan ihan niin rakas kuin neljä belgianpaimenkoiraa, jotka tulivat minua ovella vastaan palatessani kotiin, neljä belgianpaimenkoiraa, joista jokainen on vahvasti oma persoonansa ja joista jokaisella on erityinen paikka siinä rauhallisuuttaan kuiskailevassa sydämessäni.
Jokaiselle niistä kuuluu tällä hetkellä hyvää, järjettömän suuren työn keväällä tehnyt Ar'tfulfox's Black Amethyst eli Aada on alkanut viimein saada turkkinsa takaisin ja Ar'tfulfox's My Miss Melody eli Lisa on ilmeisesti päättänyt olla koiralaumamme johtaja, eikä se toisaalta aiheuta pienintäkään ihmetystä, niin itsevarma, mutta silti niin uskomattoman kiltti ja hyväsydäminen se on. Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin meidän pieni Hertta taas puolestaan on alkanut tuhoamaan vanhempieni omakotitalon sisustusta vähän kerrallaan, ensin kohteeksi joutuivat sohvatyynyt ja myöhemmin takkahuoneen nahkasohva, jonka tuhoamisyrityksiin oli luonnollisesti osallistunut myös Ar'tfulfox's Dare To Dream, meidän valloittava Lauri, joka on varmasti vähintään ihan yhtä syyllinen aina, kun jotain on tuhottu koirien ollessa keskenään kotona. Sellaista meidän koiralaumalle kuuluu ja kirjoittaessani tätä tekstiä nyt satojen kilometrien päässä pikkukaupungin rauhallisuudesta minulla on taas tavattoman suuri ikävä jokaista niistä, tavattoman suuri ikävä.
Jokaiselle niistä kuuluu tällä hetkellä hyvää, järjettömän suuren työn keväällä tehnyt Ar'tfulfox's Black Amethyst eli Aada on alkanut viimein saada turkkinsa takaisin ja Ar'tfulfox's My Miss Melody eli Lisa on ilmeisesti päättänyt olla koiralaumamme johtaja, eikä se toisaalta aiheuta pienintäkään ihmetystä, niin itsevarma, mutta silti niin uskomattoman kiltti ja hyväsydäminen se on. Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin meidän pieni Hertta taas puolestaan on alkanut tuhoamaan vanhempieni omakotitalon sisustusta vähän kerrallaan, ensin kohteeksi joutuivat sohvatyynyt ja myöhemmin takkahuoneen nahkasohva, jonka tuhoamisyrityksiin oli luonnollisesti osallistunut myös Ar'tfulfox's Dare To Dream, meidän valloittava Lauri, joka on varmasti vähintään ihan yhtä syyllinen aina, kun jotain on tuhottu koirien ollessa keskenään kotona. Sellaista meidän koiralaumalle kuuluu ja kirjoittaessani tätä tekstiä nyt satojen kilometrien päässä pikkukaupungin rauhallisuudesta minulla on taas tavattoman suuri ikävä jokaista niistä, tavattoman suuri ikävä.
Lähetä kommentti