22. syyskuuta 2018

MINUN OLI PÄÄSTÄVÄ KUULEMAAN METSÄN HUMINA YMPÄRILLÄNI

IMG_0587IMG_0653IMG_0612

Viime viikolla minä istuin yhtenä tuulisena iltapäivänä vanhassa huoneessani, siinä, jossa vuosia sitten kirjoitin aivan jokaisen blogitekstini, ja katselin ikkunasta, kuinka tuuli taivutti vastapäisen metsän puiden latvoja, se tavallaan kutsui minua, minusta tuntui, että luonto ja sen uskomaton voima kutsui minua luokseen. Minusta tuntui, että minun oli oli päästävä kävelemään metsään, minun oli päästävä tuntemaan tuulenhenkäys vaaleilla hiuksillani ja kuulemaan metsän humina ympärilläni, tuntui, että minun oli oltava hetki keskellä hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kevyet askeleeni ja metsän humina. Tuntui, että minun oli ihan yksinkertasesti vain oltava hetki, hengitettävä raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kuunneltava rauhoittavaa hiljaisuutta, se tunne oli yksinkertaisesti niin vahva, että vain hetkeä myöhemmin seisoin kuistilla pyytämässä koiria sisälle ja kävelin sitten itsekseni takapihalta avautuvaan, kovin rakkaaseen metsään.

Kävelin niitä ihan samoja metsäpolkuja, jotka ovat johdattaneet minua nämä viimeisimmät neljätoista vuotta, samoja metsäpolkuja, joita olen kulkenut lukemattomia kertoja nyt jo edesmenneiden koiriemme kanssa, metsäpolkuja, jotka ovat saaneet minut rauhoittumaan, olemaan hetken olemassa vain itseäni varten, kuuntelemaan askeliani ja sitä metsän rauhallista huminaa ympärilläni. Eikä se tuulinen iltapäivä ollut poikkeus, kävellessäni loivasti nousevaa metsäpolkua ja pysähtyessäni hetkittäin katselemaan luonnon uskomatonta kauneutta ympärilläni tuntui aivan kuin hetkeä aiemmin rintalastani alla painaneet kivenlohkareet olisivat murtuneet, vaihtuneet vähitellen suunnattomaan rauhaan tuntiessani maan jalkojeni alla kantavan varmemmin kuin missään. Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se sai minut tuntemaan itseni kovin pieneksi, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy, maa jalkojeni alla oli verhoutunut lehtipeitteeseen ja kylmyyden juostessa kalpealla ihollani kietouduin tiukemmin neuletakkiini, joka on melkein yhtä kaunis kuin vähitellen syksyyn verhoutuva luonto.

IMG_0678

Hetken aikaa oli tavallaan aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä, hiljaisuuden rikkova puiden humina ympärilläni, hetkittäiset auringonsäteet puiden lomitse ja vähitellen syksyn väreihin verhoutuva luonto, olin odottanut rauhoittavaa syksyä niin järjettömän kauan, etten osannut kuin hymyillä kaiken sen täydellisyyden keskellä. Olin odottanut iltojen pimenevän, luonnon verhoutuvan vuoden kauneimpaan huntuunsa ja ilman viilenevän, minä olin odottanut järjettömän kauan pääseväni pukemaan ylleni lämpimiä neuleita ja kulkemaan niitä samoja polkuja, kuuntelemaan hiljaisuutta ja pysähtymään hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse. Siinä hetkessä, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja auringonsäteiden pilkistäessä hetkittäin puiden lomitse, kaikki oli täydellistä, niin äärettömän täydellistä, että tuntui kuin olisin voinut pakahtua siihen tunteeseen, sen tunteen takia minä kaipaan sitä takapihalta avautuvaa metsää aina, kun olen ollut liian kauan poissa. Kaipaan sitä rauhoittavaa tunnetta, vuosien saatossa tutuiksi käyneitä metsäpolkuja ja sitä, kuinka tiedän, mihin kohtaan auringonsäteet osuvat kauneimmin, kaipaan sitä, että tunnen olevani niin kotona.

IMG_0598IMG_0657

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti