Viime viikonloppuna, yhtenä kauniina iltana, kaupungin verhouduttua pimeyteen, kävelimme satamaan rauhallisuuden kietoessa meitä syleilyynsä, sinä iltana minä olin päättänyt katsella pimeyteen verhoutunutta kaupunkia linssin lävitse ensimmäistä kertaa aikoihin, kuvaan nykyään äärettömän harvoin pimeyden saavuttua. Sinä iltana minä olin kuitenkin päättänyt valokuvata sitä ja asettaessani kameraani jalustaan hymyilin itsekseni, kuinka aikoinaan rakastin pimeydessä valokuvaamista tavallaan aivan suunnattomasti ja kävelin syksyisin itsekseni niitä tutuimpia katuja pikkukaupungin rauhallisuudessa, makasin tyhjillä jalkakäytävillä kuuntelemassa hiljaisuutta ja katselin maisemaa linssin lävitse, se oli aikoinaan jotenkin tavattoman terapeuttista. Jollain tavalla se on edelleen, mietin katsellessani Kuokkalan siltaa linssin lävitse illan vaihtuessa vähitellen yön pimeyteen ja vaikka en oikeastaan koskaan olekaan pitänyt kyseisestä sillasta, se oli silti käsittämättömän kaunis sinä yönä. Mustan taivaan alla kävelimme pitkin siltaa ja pysähdyimme sitten hetkeksi, nojatessani sillan kaiteeseen katselin sataman valojen loistavan pimeyden keskellä, ohikiitävät autot jäivät valokuviini kirkkaina valojuovina ja rauhallisuus ympärillämme tuntui ihan äärettömältä, sellaiselta, johon olisi voinut kietoutua.
Hetkeä myöhemmin minä katselin maisemaa linssin lävitse satamassa ja unohduin jälleen hetkeksi miettimään, kuinka pimeydessä valokuvaaminen on edelleen jollain tavalla terapeuttista, siinä on jotain taianomaista, jotain sellaista, mitä en tavallaan edes muistanut, sillä en ollut aikoihin katsellut pimeyteen verhoutuneita maisemia linssin lävitse. Minun täytyisi valokuvata enemmän, mietin, täytyisi valokuvata enemmän sekä valonsäteisiin että pimeyteen verhoutuneita maisemia, valokuvata hetkittäin myös niin, ettei valokuvien olisi lähtökohtaisesti tarkoitus päätyä blogiin, valokuvata ihan yksinkertaisesti siksi, että rakastan sitä niin suunnattomasti. Minun täytyisi valokuvata enemmän, vaikka nykyään tuntuukin, ettei aikani mitenkään riitä siihen, että seikkailisin kamerani kanssa rauhallisuus rintalastani alla, ajatukseni katkesi naurahtaessani itsekseni ja istuin laiturille sen maailman rakkaimman viereen, Jyväsjärvi oli täydellisen tyyni, lähes taianomaisen kaunis katsellessani vastarannan maisemaa, josta erotin vain yksittäisiä valoja. Oli niin rauhallista, että se sai viimeaikoina rauhattomasti lyöneen sydämeni rauhoittumaan, mustan taivaan alla maailma oli hetken aikaa äärettömän kaunis ja minä juuri niin onnellinen, että istuessani siinä laiturilla tunsin pakahtuvani siihen tunteeseen.
Lopulta me jätimme pimeydessä uinuvan sataman taaksemme, pysähdyimme vielä hetkeksi matkakeskuksen valoihin katselemaan yön mieletöntä kauneutta linssin lävitse ja nauramaan kaikelle epäoleelliselle, äärettömän rauhallisuuden ympäröimänä kävelimme lopulta, puoli kahden aikaan yöllä, kotiin ja astuessani ovesta sisään minä ymmärsin, kuinka järjettömän väsynyt olin. Väsynyt, mutta niin onnellinen, että vielä nukahtaessani minusta tuntui, että pakahdun siihen valtameren kokoiseen tunteeseen, ikkunalasin takana kaupunki uinui rauhallisuudessa ja me uinuimme siinä samassa, kaikki oli hetken aikaa siinä, kaikki oli hetken aikaa niin tavattoman onnellista, etten voinut kuin hymyillä unissani.
Lähetä kommentti