Vaikka kesä on vaihtunut viimein syksyyn, tahdon kuitenkin vielä kertoa siitä, kuinka yhtenä heinäkuisena päivänä iltapäivänä istuin moottoriveneen keulassa ja tunsin, kuinka tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, vesi oli rauhaton ja jostain tuntemattomasta syystä se sai minut rauhoittumaan. Unohtamaan kokonaan sen, että vain hetkeä aiemmin valtameren kokoinen tunnemassa oli saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Istuessani siinä veneen keulassa rauhaton vesi sai minut rauhoittumaan ja auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni hymyilin ohittessamme Olavinlinnan, jonka varjossa olin muutamaa päivää aiemmin istunut pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen hetken muistelemassa vuosien takaisia hetkiä, se on aina yhtä vaikuttava, vaikka olenkin nähnyt sen elämäni aikana lukemattomia kertoja. Se on aina yhtä vaikuttava ja katsellessani sen jäävän sinä heinäkuisena iltapäivänä taaksemme suunnatessamme Riihisaaren ohitse kohti satamaa hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että silloin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten sain syntyä juuri siihen kauniiseen kaupunkiin, juuri siihen pieneen ja kovin rauhalliseen kaupunkiin, enkä minnekään muualle.
Vain hetkeä myöhemmin olimme satamassa ja en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka se on aina kesäisin tavattoman kaunis ja kuinka lapsuusvuosinani kävimme kesäisin torilla syömässä lörtsyt ja ostamassa mansikoita, ne hetket ovat jääneet mieleeni jotenkin aivan erityisinä. Veneen lipuessa rauhallisesti torisillan alitse Kasinonsaaren edustalle minä naurahdin itsekseni, kuinka sitä Kasinonsaarelle vievää valkoista siltaa kävelin vuosia sitten lukuisia kertoja ystävieni luokse, ystävien, joiden kanssa vietin monta sellaista iltaa, joista olisi lukemattomia tarinoita kerrottavaksi. Ne vuodet ovat enää kaukausia muistoja, mutta Savonlinna on edelleen yhtä kaunis kuin silloin vuosia sitten, ehkä vielä vähän kauniimpi, jos se vain mitenkään on mahdollista, huokaisin vauhdin kiihtyessä suunnatessamme Laitaatsalmeen, jonka korkeat sillat olivat vielä viime kesänä viimeistelyä vaille valmiita. Vaikka kumpikin silta on ollut avoinna liikenteelle melkein vuoden ajan, minä en ole vieläkään käynyt katselemassa uskomattoman kaunista järvimaisemaa Laitaatsillan telakan puoleiselta sillalta, en ole käynyt, vaikka uskon, että se maisema näyttää sieltä vielä kauniimmalta kuin osaisin kuvitellakaan. Ehkä vielä jonain päivänä, mietin jatkaessamme matkaamme niihin maisemiin, jotka vielä viime kesänä tuntuivat niin kovin erilaisilta, maisemiin, jotka kertoivat aina siitä, että vanhan mummolan laituri on lähellä, niin ne kertoivat sinäkin iltapäivänä, mutta sen sijaan, että se olisi tuntunut hyvältä, se sai aikaan kyyneleet silmäkulmiin.
Huolimatta niistä kyynelistä silmäkulmissa, iltapäivän lempeisiin auringonsäteisiin verhoutuneet metsät saivat minut huokaisemaan onnellisuudesta, joka tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani. Onnellisuudesta, joka lävisti
auringossa kevyesti päivyttyneen ihoni ja kulki suoraan syvälle rintalastani alle, aivan
loputtomasta onnellisuudesta, johon tunsin pakahtuvani veneen kiitäessä
sinisellä järvellä niin, että sen lisäksi, että äitiäni hirvitti niin minuakin hetkittäin hirvitti, hyvällä
tavalla kuitenkin, sellaisella kuin lapsena huvipuistoissa. Kotimatkalla ohitimme vanhan höyrylaivan, jonka aaltoihin jäimme hetkeksi, enkä mitenkään voinut olla miettimättä, kuinka siinä
on tavallaan jotain käsittämättömän kiehtovaa, vedessä, sen äärettömässä voimassa. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka sinä heinäkuisena iltapäivänä olin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että sain viettää ne kauniit puolitoista tuntia vanhempieni kanssa järvellä, katsella auringonsäteisiin verhoutunutta rakasta pikkukaupunkia veneen keulasta ja tuntea, kuinka ne rauhalliset aallot keinuttivat venettä höyrylaivan lipuessa ohitse, sinä iltapäivänä olin kiitollinen siitä kaikesta, aivan siitä kaikesta.
Lähetä kommentti