Kun minä toukokuun puolivälissä, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, istuin bussissa matkalla rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, en voinut olla miettimättä sitä, kuinka tulisin kaipaamaan sitä pikkukaupungin rauhallisuutta aivan suunnattomasti. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka uusi työni sitoisi minut entistä vahvemmin Jyväskylään ja kuinka matkat pikkukaupunkiin eivät olisi enää niin itsestäänselvyyksiä. Onnekseni, toisin kuin olin sinä toukokuisena iltana bussissa istuessani miettinyt, matkustin kuitenkin kaksi kuukautta myöhemmin Savonlinnaan ja vietin pikkukaupungin rauhallisuudessa kokonaiset puolitoista viikkoa, puolitoista viikkoa, jotka olivat tämän kesän parhaimmat. Saapuessani sinä harmaana heinäkuisena iltana pikkukaupungin linja-autoasemalle minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani, kaupunki tuntui uinuvan kesäillan harmoniassa, vaikka vuosittain järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat olivatkin todistetusti saaneet pikkukaupungin jälleen kerran täyttymään oopperavieraista, siinä hetkessä minun rakas pikkukaupunkini uinui harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.
Sinä iltana minä istuin vanhan mummolan rantasaunassa, suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka kiuas kertoi tarinoitaan, oli niin uskomattoman rauhallista, että tuntui ihan kuin koko elämäni olisi hetkeksi pysähtynyt, kuin hetkeen minun ei tarvitsisi olla mitään. Hetkittäin seisoin saunan terassilla pyyhkeeseen kietoutuneena, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja peilityyntä järveä, huokaisin syvään ja annoin kaiken hetken aikaa vain olla, olin olematta yhtään mitään. Myöhemmin samana iltana kiipesin punaista portaikkoa keltaisen puutalon yläkertaan nukkumaan ja nukuin paremmin kuin kahteen kuukauteen, aamulla harmaat pilvet olivat kadonneet ja auringonsäteet loivat varjoja sen pienen huoneen tapetoiduille seinille. Seuraavat puolitoista viikkoa olivat jotenkin äärettömän kauniit, sellaiset, joita tulen epäilemättä muistelemaan syksyllä iltojen ollessa pimeitä. Niiden puolentoista viikon aikana kävelin pitkin tutuimpia kadunkulmia koirien kanssa, istuin kuistilla nauttimassa kesäpäivien tavattomasta kauneudesta ja upotin sormeni multaan kitkiessäni äitini viimeisiä kukkapenkkejä, vietin viisi työpäivää vieraalla toimistolla ja käydessäni päivittäin lounaalla Ravintola Kansakoulussa en voinut olla hymyilemättä katsellessani, kuinka ikkunalasin takana kaupunki oli äärettömän kaunis ja niin elossa, että se tuntui jokaisessa hengenvedossa. Niiden puolentoista viikon aikana minä ehdin miettiä luvattoman monesti, miltä tuntuisi palata takaisin näiden kolmen vuoden jälkeen, palata takaisin niin, ettei minun tarvitsisi enää lähteä, ehdin miettiä luvattoman monesti ja vähintään yhtä monesti vastata itselleni, että ajatus tuntui rauhoittavalta.
Yhtenä päivänä töiden jälkeen kävelin entistä kotikatuani pitkin Riihisaareen, matkalla katselin vanhaa kotitaloani ja mietin, millaista elämäni olisi juuri nyt, jos en olisi koskaan lähtenyt siitä valoisasta yksiöstä. Täysin erilaista, mietin astuessani hetkeä myöhemmin saaressa sijaitsevan
Savonlinnan maakuntamuseon raskaasta ovesta sisään ja järkytyin, kun jostain ihan lapsuudestani asti museon alakerrassa ollut näyttely oli purettu ja sen tilalle oli rakennettu Sapkon 90-vuotisnäyttely, sen kiekkoseuran, josta koko kaupunki tuntuu olevan hetkittäin äärettömän ylpeä. On myönnettävä, että minulle jääkiekko on ihan ylipäätään ollut aina äärettömän kaukainen laji, sellainen, jota en koskaan pelannut koulun liikuntatunnilla, vaikka olisikin täytynyt, mutta jollain tavalla näyttely sai minut silti kiinnostumaan, tuntemaan hetken itseni äärettömän onnelliseksi siitä, että olen saanut syntyä juuri tällaiseen kaupunkiin, jossa kiekkoseurasta kertova näyttely tuntuu aivan siltä kuin se olisi rakennettu suurella rakkaudella. Kiekkoseuran näyttelyn lisäksi alakertaan oli pystytetty esimerkiksi Barbie 60 vuotta -näyttely, joka sai minut pysähtymään ääreensä hetkeksi ennen kuin kiipesin portaat yläkertaan, jossa minua vastaan tuli viime vuonna pystytetty Saimaan sylissä -näyttely, jossa oli paljon samaa kuin siinä vanhassa, lapsuudestani tutussa alakerran näyttelyssä. Ihmeteltyäni muuttunutta museota tarpeeksi vierailin vielä museolaivoissa. S/S Salama ja S/S Mikko ovat seisoneet museon laiturissa niin kauan kuin muistan ja lapsena ne olivat minusta jotenkin aivan järjettömän kiehtovia, niin ne ovat tavallaan edelleen, minä mietin seistessäni Salaman kannella katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa, sinä heinäkuisena päivänä se oli jotenkin ihan erityisen kaunis.
Ennen kuin kävelin vanhan kotikatuni kautta bussipysäkille katselin vielä hetken Olavinlinnaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minulle se on
tavallaan aina ollut siinä ja silti sen näkeminen tuntuu aina hienolta,
siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut
hiljaiseksi, juuri niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan aivan
rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Unohduin miettimään sitä
hetkeä, kun isäni vei minut joskus kaksikymmentä vuotta sitten opastetulle
kierrokselle kivilinnan korkeaisiin torneihin ja muureille, miettimään sitä,
kuinka meidän oppaamme kertoi linnan keskushallissa seisovan Pyhän Olavin
patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja kuinka se aina öisin livahtaa linnan
keittiöön syömään sitä, se on yksi niistä ainoista asioista, jotka muistan
siltä kierrokselta. Olen vieraillut kivilinnassa sen jälkeen useasti ja yhtenä kauniina iltana tanssinut siellä Wanhojen tanssit, mutta silti se kahdenkymmenen vuoden takainen kierros linnassa isäni kanssa on aina ollut erityinen, minä mietin ohittaessani ikkunan, jonka takana oli vuosia sitten kotini ja vanhan, tällä hetkellä varmaan tyhjillään seisovan kirjaston, jonka hyllyjen väliin rakastin unohtua aina syksyisinä iltapäivinä, niistä hyllyistä löysin vuosien aikana monta rakasta kirjaa. Niin, nykyään niin kovin moni asia on toisin ja sen rakennuksen seinien sisällä pelkkää tyhjää, mutta onneksi nelosella pääsee edelleen kotikadun päähän, hymyilin itsekseni nähdessäni äitini koiriemme kanssa kadun toisessa päässä, kaikista onnekkainta on silti kaiketi se, että koti on edelleen sen rauhallisen kadun päässä ja että takapihalta pääsee suoraan metsään, se on oikeasti onnekasta.
Lähetä kommentti