jäähyväiset

Helsingissä vietettyjen hetkien jälkeen en tavallaan olisi halunnut enää palata, matkustaa kolmeesataa kilometriä takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja seisoa tyhjyyttään kuiskailevalla linja-autoasemalla juuri ennen auringonlaskua. Tavallaan en ollut vielä hyvästellyt rakkaassa pikkukaupungissa vietettyä maailman kauneinta kesää, kesäöiden harmoniaa keskustan hiljaisuuteen verhoutuneilla kaduilla tai auringonlaskuja rakkaimmassa rannassa: tavallaan pelkäsin palata takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen, pelkäsin murtuvani lopullisesti kävellessäni rantaan katsomaan auringonlaskun uskomatonta harmoniaa ja kuunnellessani suunnattoman kaunista hiljaisuutta viimeisten auringonsäteiden osuessa kasvoihini. Pelkäsin murtuvani lopullisesti valokuvatessani pimeyttä auringonlaskun jälkeen, mutta istuessani mummolan laiturilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ymmärsin jäähyväisten tarkoittavan uutta auringonnousua, jäähyväiset eivät tarkoita auringonsäteiden katoavan auringonlaskujen päättyessä loputtomaan harmoniaan.

Tavallaan en ole koskaan osannut hyvästellä: olen istunut tuntikausia kuunnellen uskomattoman kaunista hiljaisuutta rantakallioilla, kirjoittanut palaavani takaisin kuuntelemaan hiljaisuuden kuiskailevan tarinoitaan vuosikymmenten takaa ja itkenyt sanomatta sanaakaan, halannut hyvästiksi pimeällä metsätiellä myöntämättä tilanteen lopullisuutta itselleni. Sanonut palaavani valokuvaamaan värivalojen loistetta ja kuiskaillut ilmaan ääretöntä rakkauttani, mutta koskaan en ole osannut hyvästellä: enkä osannut tälläkään kertaa, istuin mummolan laiturilla hengittämässä keuhkoni täyteen suunnatonta rauhallisuutta, katselemassa lintuparven lentävän sinitaivaalla vapauttaan ja kuuntelemassa tuulenhenkäysten kuiskailevan rakkaustarinoita vuosikymmenten takaa, auringonsäteinä pilviverhon takaa hymyilin itsekseni kaikelle sille suunnattomalle onnellisuudelleni.

Suljin silmäni tunteakseni äärettömän rauhallisuuden rintalastani alla, mutta en kuitenkaan osannut hyvästellä rakkaassa pikkukaupungissa vietettyä maailman kauneinta kesää, kesäöiden harmoniaa keskustan hiljaisuuteen verhoutuneilla kaduilla tai auringonlaskuja rakkaimmassa rannassa. Tavallaan minun ei tarvinnut hyvästellä, mietin kävellessäni marjapensaiden ohitse: rakkaassa pikkukaupungissa vietetty maailman kaunein kesä, jokainen muisto kesäöiden suunnattomasta harmoniasta maailman rakkaimpien ihmisten kanssa ja auringonlaskujen ääretön kauneus saavat erityisen paikan hauraasta sydämestäni, pysyvät ikuisesti kanssani riippumatta siitä löydänkö itseni kolmensadan kilometrin päästä pikkukaupungin hiljaisuudesta vai karttapallon toiselta reunalta kirjoittamassa päiväkirjaani suunnattomasta onnellisuudestani, 

nämä eivät ole jäähyväiset.