Ne ovat tavallaan äärettömän onnellisia hetkiä, kun istuu valkoiseen verhoutuvassa kirkossa rauhallisuuden tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa, hengittää syvään tuntematta häivähdystäkään pelosta ja sulkee silmänsä, jossain takarivissä vanha nainen kertoo löytäneensä rakkauden, odottamattoman ja uskomattoman kauniin. Hymyilen itsekseni vanhan naisen odottamattomalle rakkaudelle ja mietin, kuinka tavallaan olen taas rakastunut elämään: rakastunut hitaisiin aamuihin auringonsäteiden maalatessa seinille varjoja, ruuhkaiseen rautatieasemaan iltapäivisin kävellessäni myöhästymään seuraavasta junasta ja tummansinisiin iltoihin istuessani parvekkeella juomassa kamomillateetä. Tavallaan tuntuu kuin olisin rakastunut elämään ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneilla kaduilla sunnuntaiaamun kiireettömyydessä ja Kauppatorilla ihmisten kasvoilla onnellisuutta katsellessani äidin ostavan lapselleen pehmolelun,
olisin halunnut ostaa herneitä, vaikka oikeastaan en pidä niistä.
Lähetä kommentti