Kahdeksan vuotta sitten seisoin kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista yleisömassan keskellä, hetkittäin tunsin olevani uskomattoman vahvasti olemassa ja katselin yleisömassan sulkevan silmänsä, kun lavalla soitettiin listahittejä: niitä, joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Tummansinisen taivaan alla tunsin itseni järjettömän pieneksi ja halusin hetken olla olematta olemassa, kunnes lavalle nousi bändi, joka tietämättään käänsi elämässäni seuraavan aukeaman ja pakotti sulkemaan silmäni hukuttaessaan täydellisyyteensä, hyökyaaltojen loputtomalla voimalla iski vasten kasvojani. Se bändi, josta vielä saman kuukauden aikana muodostui minulle enemmän kuin mikään muu koskaan minulle oli ollut tai tulisi olemaan, ensimmäisistä sekunneista ja niistä syvälle tajuntaan iskevistä sanoista lähtien Apulanta oli pelkkää äärimmäistä rakkautta.Yön pimeydessä sanattomuus oli toinen nimeni, kun käveltiin Helsingin tuntemattomilla kaduilla tähtitaivaan loisteessa. Näiden kahdeksan vuoden aikana olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen bändin tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen tähän päättyy paljon hyvää kaikuessa huoneeni nurkissa ja rakastanut sydämeni pohjasta tuntematta kertaakaan heikkoutta rakkauden ollessa järjettömän suurta: suurimmatkaan musiikkirakkauteni eivät ole varastaneet Apulannan paikkaa hauraassa sydämessäni ja voisin väittää, että kyseisen bändin musiikki kolahtaa vielä tänäkin päivänä kovempaa kuin mikään muu, vaikka 13-vuotiaasta tytöstä on tullut melkein aikuinen ja mikään ei ole niinkuin ennen. Lukiessani tänään, 21-vuotiaana, bändistä kirjoitettua kirjaa tunnen äärettömän suurta ylpeyttä: tässä on niin uskomattoman suuri bändi, etteivät keskeneräiset lauseet koskaan riittäisi kuvaamaan sitä, kuinka se on muuttanut elämääni.
Lähetä kommentti