Joulukuussa maisema verhoutui uskomattoman kauniiseen lumihuntuun ja yhtenä aamuna kävellessäni ennen auringonnousua pienen karvakuonon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia minun oli pysähdyttävä hetkittäin vain ihastelemaan maiseman kauneutta, koko maisema oli verhoutunut yön aikana ihan äärettömän kauniisti kuuraan ja kaikki oli tavallaan kuin lapsuuteni satukirjoista. Niistä kaikista kauneimmista, mietin vielä auringonnousun jälkeen katsellessani kovin kauniisti kuuraan verhoutunutta maisemaa parvekkeelta, hengittäessäni keuhkojeni täydeltä kylmää pakkasilmaa ja juodessani sitten lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä, pakkanen tuntui kiristyvän ja jostain tuntemattomasta syystä se teki minut siinä hetkessä jotenkin aivan valtavan onnelliseksi.
Maisema oli taianomaisen kaunis uskomattoman monta päivää ja kaikkina niinä taianomaisen kauniina päivinä minä pysähdyin hetkittäin ihmettelemään sitä kauneutta, se oli niin ihmeellistä, etten voinut olla pysähtymättä ja lähtiessäni yhtenä valoisana aamupäivänä kävelylle pienen karvakuonon kanssa minä otin kameran mukaani ikuistaakseni sen taianomaisuuden valokuviin. Halusin muistaa kaiken sen taianomaisuuden ikuisesti, tallentaa sen valokuviin voidakseni palata niihin hetkiin vielä maiseman verhoutuessa harmaaseen ja kävellessäni lumisia katuja en voinut olla hymyilemättä itsekseni pysähtyessäni hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse. En voinut olla hymyilemättä tuntiessani kylmyyden pistelevän poskipäitäni ja viiman tarttuvan hiuksiini, kuuraan verhoutunut maisema oli kuin kauneimmista satukirjoistani, ympärilläni oli satumaailma, jotain, mitä oli vaikea uskoa todeksi, satumaailma, jonka lumisilla kaduilla kävellessäni olisin halunnut tanssia jokaisen askeleeni.
Yhtenä päivänä pakkanen kuitenkin viimein lauhtui ja kävellessäni myöhään illalla pienen karvakuonon kanssa tuttuja kadunkulmia kuura oli kadonnut puiden oksilta, taianomainen satumaisema oli siinä hetkessä enää vain muisto niiltä aivan ihmeellisen kauniilta päiviltä ja vähitellen kadut muuttuivat lähes peilijääksi. Paikoittain on niin valtavan liukasta, että pienen karvakuonon tassut luistavat jäisillä kaduilla niin, että se jähmettyy aloilleen uskaltamatta liikkua mihinkään suuntaan ja minun on autettava sitä päästäksemme eteenpäin. Minä kuitenkin toivon ja tavallaan myös uskon, että jonain aamuna ihmeellinen satumaailma on taas palannut, lupaan nauttia silloinkin jokaisesta hetkestä kaiken sen kauneuden keskellä aivan kuten nautin niinä joulukuisina päivinä, kun maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, niin kaunis, että sitä oli valehtelematta hetkittäin vaikea uskoa todeksi.
Lähetä kommentti