Itsenäisyyspäivän aamuna satoi aivan varovaisesti lunta minun herätessäni auringonnousun jälkeen kävelemään rakkaan karvakuonon kanssa pitkin lumihuntuun verhoutuneita katuja ja ihmettelemään maiseman uskomatonta kauneutta jäädessäni katselemaan järvelle, kuuntelemaan tuulen tarttuvan korkeisiin kaisloihin. Oli äärettömän kaunis ja rauhallinen aamu, auringonsäteet murtautuivat hetkittäin harmaaan pilviverhon lävitse ja palatessani hetkeä myöhemmin kotiin leivoin karjalanpiirakoita valonsäteiden luodessa juovia valkoisille seinille. Opettelin tammikuussa leipomaan karjalanpiirakoita ollessani monta päivää yksin kotona ja sen jälkeen olen leiponut niitä luvattoman useasti, niin useasti, että sinä aamuna naurahdin itsekseni, kuinka se tuntui luontevalta ja helpolta, sitä se ei vielä tammikuussa nimittäin aina ollut ja muistan edelleen, kuinka hermostuin osaamattomuuttani.
Iltapäivällä kävelimme kolmestaan läheiseen metsään, ihastelimme yhdessä tavattoman kauniiseen lumihuntuun verhoutunutta maisemaa ja kuuntelimme, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa saaden lunta putoamaan puiden oksilta, metsän takana auringonsäteet vaihtuivat vähitellen hämärään ja hymyilin itsekseni miettiessäni, kuinka onnellinen olin siitä, että olin saanut elämääni juuri sen pienen perheeni. Rakas karvakuono juoksi edellämme riemuissaan, auringonlasku maalasi taivaan pastellinsävyin ja palatessamme juuri ennen pimeää takaisin kotiin minä istuin olohuoneen sohvan nurkkaan katsomaan Linnan juhlia, kaivoin ensimmäistä kertaa viikkoihin esiin keskeneräisen neuletyöni ja hengitin, oli aivan täydellinen joulukuinen ilta, niin täydellinen, että istuessani vielä myöhään illalla saunassa äänikirjan soidessa taustalla hymyilin itsekseni, hymyilin sille täydelliselle illalle.
Lähetä kommentti