Toukokuun viimeisenä lauantaina kävelimme pienen karvakuonon kanssa juuri ennen illan viimeisiä valonsäteitä omenatarhaan ihmettelemään kukkivia omenapuita. Olin koko päivän siivonnut muuton jälkeen edelleen pienen kaaoksen vallassa ollutta kotiamme, ripustanut verhoja ikkunoihin ja yrittänyt saada kaiken paikoilleen, mutta siinä hetkessä juuri ennen illan viimeisiä valonsäteitä minussa asui rauha, sellainen valtameren kokoinen rauha, jota on vaikea pukea sanoiksi. Astuessamme sisään omenatarhan portista minä hengitin syvään, omenapuiden kukat olivat kauneimmassa loistossaan ja saimme olla aivan kahdestaan sen uskomattoman kauneuden keskellä, ihmetellä rauhassa omenapuiden valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia illan viimeisten valonsäteiden loisteessa.
Ympärillämme varovainen tuuli humisi puiden latvoissa ja minä unohduin miettimään itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin niistä sellaisista pienistä hetkistä, kun maailma tuntuu hetkeksi pysähtyvän ja on olemassa vain se hetki, tuulen huminan hetkittäin rikkoma hiljaisuus ja kauneimmassa loistossaan olevat kukkivat omenapuut. Pysähtyessäni hetkeksi aloilleni ihmettelemään maiseman uskomatonta kauneutta ja hengittämään keuhkojeni täydeltä kesäillan viileää ilmaa pieni karvakuono istui vierelleni ja katsoi minua syvälle silmiin, siinä me olimme aivan kahdestaan viimeisten valonsäteiden alkaessa vaihtua tummansiniseen samettiin, kauniiseen kesäyöhön.
Palattuamme takaisin kotiin maiseman verhoutuessa jo tummansiniseen samettiin minä lämmitin vielä saunan, ei ollut kiire mihinkään ja istuessani saunan lempeässä lämmössä kuuntelemassa äänikirjaa huokaisin itsekseni, kuinka kaikki oli alkanut vähitellen tuntua valmiilta pienen ihmeen syntymää varten. Olimme päässeet takaisin kotiin, ikkunalasin takana kaupunki uinui kesäyön loputtomassa harmoniassa ja minun rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, tavallaan kaikki oli niin kuin kuuluikin olla ja suljin hetkeksi silmäni, hengitin.
Lähetä kommentti