Viikko sitten kävelimme pienen karvakuonon kanssa ennen työpäiväni alkua läheisen omenatarhan poikki ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni huomatessani, että omenapuut olivat viimein saaneet vuoden ensimmäiset kukkansa, eikä menisi enää kauaa ennen kuin ne puhkeaisivat kunnolla kukkaan ja maisema olisi pienen hetken kuin kauneimmista satukirjoista. Aamun auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni pysähtyessämme hetkeksi ihmettelemään rakasta maisemaa lukemattomien keltaisten voikukkien keskelle, kauempana omenatarhan aidan takana ohikulkijat vaelsivat ohitsemme aamuauringon lämmössä ja pieni karvakuono jäi innoissaan katselemaan jokaista näkemäänsä koiraa, istui vierelläni kaikessa rauhassa ja katseli välillä minua silmiin, minun oma rakas.
Siitä tulisi kuuma päivä, minä mietin itsekseni kävellessämme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin. Kaupunki oli jo herännyt uuteen aamuun ja ihmiset olivat matkalla töihin ja kouluihin, meillä ei ollut vielä kiire mihinkään ja ennen kuin palasimme kotiin, jäimme vielä hetkeksi katselemaan järvelle ja hengittämään aamun raikasta ilmaa. Minulla olisi enää muutama työpäivä jäljellä ennen raskausvapaani alkamista ja se tuntui jostain syystä vähän epätodelliselta, vaikka samalla odotin sen alkamista enemmän kuin uskalsin myöntääkään. Raskauden viimeinen kolmannes oli alkanut todella tuntumaan jokaisessa hengenvedossani ja askeleessani ja laittaessani ihan hetkeä myöhemmin meille aamiaista auringonsäteiden täyttämässä keittiössämme olin aivan valtavan onnellinen siitä, että olisi enää muutama työpäivä ja sen jälkeen minä saisin viimein keskittyä ihan vain tähän loppuraskauteen, tulevaan synnytykseen ja siihen, että meidän jo niin kovin rakastettu pieni ihmeemme on aivan pian täällä.
Lähetä kommentti