Yhtenä aamuna minä heräsin aikaisin auringonsäteiden murtautuessa makuuhuoneeseen ikkunaverhojen lävitse, avasin keittiön ikkunan antaakseni aamun viileän ilman tulvia sisään valoisaan kotiimme ja katselin ikkunalasin takana aamuauringon säteiden loisteessa uinuvaa maisemaa, kaupunki oli vielä hiljainen hetki auringonnousun jälkeen. Olimme edellisinä päivinä tehneet muuttoa väliaikaisesta asunnostamme takaisin rakkaaseen kotiimme, huoneiden nurkissa oli muuttolaatikoita ja huonekalut etsivät vielä paikkojaan, mutta olin valtavan huojentunut siitä, ettei huhtikuussa todetusta vesivahingosta ollut enää pienintäkään jälkeä ja olimme päässeet muuttamaan takaisin kotiin ennen meidän pienen ihmeemme syntymää. Vielä olisi muuttolaatikoita purettavana, mutta juuri siinä hetkessä tuntui ihanalta olla taas kotona ja tuntea, kuinka viileä ilma tulvii sisään avonaisesta ikkunasta.
Ennen työpäivän alkua kävelimme pienen karvakuonon kanssa omenatarhojen poikki, omenapuiden silmut olivat auenneet viikonlopun aikana ja ei menisi enää kauaa ennen kuin ne puhkeaisivat kukkaan, pian maisema olisi taas hetken kuin lapsuuden kaikista kauneimmista satukirjoista. Omenatarhojen jälkeen jatkoimme matkaamme hiekkatietä pitkin, ohitimme vanhan hirsitalon ja pysähdyimme hetkeksi koivujen varjoon hengittämään aamun viileää ilmaa keuhkojemme täydeltä, kello oli vasta seitsemän minuuttia yli kuuden ja tuntui kuin koko kaupunki ympärillämme olisi vielä uinunut. Tuulessa tuoksui kesä, koivut humisivat varovaisessa tuulessa ja minä mietin itsekseni, kuinka siitä hetkestä, kun olimme käyneet viimeksi valokuvaamassa pienen karvakuonon kanssa niin aikaisin aamulla, oli tullut kuluneeksi pian yhdeksän kokonaista kuukautta, yhdeksän ihmeellistä kuukautta.
Muistan sen syyskuisen aamun edelleen kuin se olisi ollut eilen, se on jäänyt mieleeni aivan erityisen kauniina aamuna. Olimme heränneet pienen karvakuonon kanssa ennen auringonnousua, kävelleet omenatarhojen ohitse ja pysähtyneet korkeiden heinien reunustamalle polulle hengittämään keuhkojemme täydeltä syysaamun viileää ilmaa, missään ei liikkunut ketään ja pienen hetken tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan tässä maailmassa. Sinä syyskuisena aamuna en tiennyt vielä mitään siitä, että kuukautta myöhemmin meidät kohtaisi suuri onni, niin uskomattoman suuri, että tuntuisi kuin koko maailma pysähtyisi hetkeksi. Se oli kaunis syyskuinen aamu ja kaunis oli myös se aikainen toukokuinen aamu, kun hengitimme aamun viileää ilmaa pienen karvakuonon kanssa koivujen varjossa minun miettiessäni, kuinka uskomattomalta tuntuu, että meidän pieni ihmeemme voisi syntyä huomenna tai muutaman viikon päästä. Ihmeellinen elämä, ihmeellisen kauniita päiviä ja niitä pienä hetkiä.
Lähetä kommentti