Huhtikuun puolivälissä matkustimme ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella koko pienen perheemme voimin rakkaaseen pikkukaupunkiin käyttääksemme automme huollossa ja viettääksemme aikaa sukulaistemme kanssa vielä ennen meidän pienen ihmeemme syntymää. Katsellessani tuulilasin takana vaihtuvaa maisemaa, kevääseen verhoutuneita lukemattomia peltoja ja loputonta metsää, minä hymyilin itsekseni, kuinka niistä maisemista on alkanut vuosien mittaan tulla tavallaan rakkaita ja kuinka valtavasti olen nauttinut niistä matkoista Jyväskylän ja rakkaan pikkukaupungin välillä, jostain syystä olen vuosien mittaan alkanut rakastaa tien päällä olemista.
Ja vähintään yhtä paljon minä rakastan sitä pientä oopperakaupunkia, mietin kävellessäni pienen karvakuonon kanssa muutamaa päivää myöhemmin lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä kuuntelemassa lintujen laulavan puiden latvoissa ja metsän humisevan rauhallisesti ympärillämme. Luonto oli alkanut vähitellen herätä kevääseen loputtoman pitkän talven jälkeen, havupuiden keskellä kasvavat lehtipuut olivat kasvattaneet pienet silmunsa ja pysähtyessämme ihmettelemään hiljalleen kevääseen heräävän metsän hiljaisuutta tuntui aivan kuin koko elämä olisi hetkeksi pysähtynyt, kaikki oli hetken siinä, keskellä sitä uskomattoman rakasta metsää. Niille metsäpoluille palasin seuraavan viikon aikana monta kertaa, ihan vain hengittämään ja nauttimaan kevääseen heräävästä luonnosta, sulkemaan silmäni ja kuuntelemaan hiljaisuuden humisevan korkeiden puiden latvoissa.
Lähetä kommentti