Huhtikuun neljäntenä iltapäivänä ajoimme Kuokkalan sillan ylitse Lutakkoon nauttimaan huhtikuun kirkkaista auringonsäteistä, jotka lämmittivät poskipäitäni kävellessämme iltapäivän kiireettömyydessä pitkin katuja, joita olin kävellyt edellisen kerran viime vuoden puolella. Unohduin muistelemaan viime heinäkuun lämpimiä päiviä, jolloin seisoimme Lutakonaukiolla yleisömeren keskellä musiikin viedessä meidät mukanaan ja niitä harmoniaan verhoutuneita kesäöitä, jolloin kävelimme sillan yli takaisin kotiin ja istuimme parvekkeella aamuyön vaihtuessa vähitellen aamuun. Tänä kesänä kaikki tulee olemaan toisin ja juuri nyt se tuntuu paremmalta kuin minä olisin koskaan osannut kuvitellakaan, mietin hymyillessäni katsellessani pienen karvakuonon kävelevän vähän edelläni maailman rakkaimman kanssa, olen valtavan onnekas saadessani viettää päiväni heidän kanssaan, hymyilin.
Se, mitä minä en kuitenkaan vielä kävellessämme pitkin Lutakon kadunkulmia osannut aavistaa oli se, että alle vuorokautta myöhemmin me joutuisimme tilanteeseen, jossa kotimme olisi seuraavien viikkojen ja mahdollisesti kuukausien ajan omasta toiminnastamme johtumattoman vesivahingon vuoksi asuinkelvoton. Muutamaa päivää myöhemmin asuimme jo kaksi kerrosta alempana väliaikaisessa asunnossa, johon olimme kantaneet suurimman osan omaisuudestamme ja meidän rakas kotimme oli valmiina kuivatusta ja remonttia varten. On myönnettävä, että tämä oli jotain sellaista, mitä en olisi kaivannut tähän raskauden viimeiselle kolmannekselle, mutta yritän olla toiveikas sen suhteen, että pääsisimme takaisin kotiin ennen pienen ihmeemme syntymää. Juuri nyt yritän kuitenkin olla stressaamatta asian suhteen, onhan meillä kaikki hyvin myös väliaikaisessa asunnossamme, niin hyvin, että jopa pieni karvakuonomme kotiutui tänne nopeammin kuin olisimme koskaan osanneet odottaa.
Lähetä kommentti