Raskauden viimeisen kolmanneksen aikana on tuntunut kuin aika kulkisi eteenpäin valtoimenaan virtaavan joen kaltaisesti. Muistan, kun huhtikuun alussa ihmettelimme kevään ensimmäisiä hetkiä Kivääritehtaan varjossa ja mietin itsekseni, kuinka ei menisi enää kauaa ennen kuin luonto alkaisi herätä kevääseen pitkän talven jälkeen ja lehtipuut kasvattaisivat ensimmäiset pienet silmunsa, jotka myöhemmin kevään edetessä avautuisivat kauniin vihreiksi lehdiksi. Ilmassa tuoksui jo kevät, valtavat lumikinokset alkoivat vähitellen olemaan enää vain muisto pitkästä talvesta ja nojatessani vanhaan tiiliseinään en olisi voinut olla onnellisempi kuivasta asfaltista jalkojeni alla, tänä vuonna kevään lähestyminen ja se kuiva asfaltti jalkojen alla ovat tuntuneet jotenkin erityisiltä.
Samana päivänä istuimme yhdessä olohuoneen pehmeällä matolla ihmettelemässä äitiyspakkausta, niitä pieniä vaatteita, jotka saisimme lähitulevaisuudessa pukea meidän omalle pienelle ihmeellemme, joka silläkin hetkellä muistutti itsestään jatkuvasti voimistuvilla potkuillaan. Olimme muutamaa viikkoa aiemmin hymyilleet yhdessä valitessamme aivan ensimmäisiä vaatteita meidän pienelle ihmeellemme ja emme me osanneet olla hymyilemättä sinä huhtikuisena iltapäivänäkään käydessämme läpi äitiyspakkauksen pieniä vaatteita, niin ihmeellistä kaikki on raskauden viimeisen kolmanneksen aikana ollut, on hymyilyttänyt vähän kaikki. Siitä huhtikuisesta päivästä on tullut tänään kuluneeksi melkein kokonainen kuukausi, aika on kulkenut eteenpäin aivan kuin virtaava joki ja vaikka kevät on hetkittäin vaihtunut lumisateeseen, tuntuu ihmeelliseltä, että luonto vähitellen herää kevääseen ja olemme jatkuvasti lähempänä sitä hetkeä, kun saamme tavata oman pienen ihmeemme ensimmäistä kertaa.
Lähetä kommentti