Viimeisimmän kuukauden ajan aamuöisin kaupungin vielä uinuessa tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla minä olen herännyt ihmettelemään sisälläni kasvavan pienen ihmeen liikkeitä ja hymyillyt itsekseni, kuinka sitä on edelleen vaikea ymmärtää, että minä saan kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää. Pientä ihmettä, jonka rytmin, ne rauhallisimmat ja vilkkaimmat hetket, olen alkanut tämän viimeisimmän kuukauden aikana oppimaan ja jonka liikkeitä olen aamuöisin ihmetellyt itsekseni loputtoman kiitollisena siitä, että olen saanut kokea kaiken tämän tai paremminkin siitä, että me olemme yhdessä saaneet kokea tämän, tämä ole ollut vain minun matkani.
Raskauden viimeinen kolmannes on alkanut ja se on saanut minut miettimään tähän asti kulkemaamme matkaa, sitä hetkeä, kun me lokakuun ensimmäisellä viikolla istuimme Kanavuorella katselemassa edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa mukanamme aavistus pienestä ihmeestä ja sitä, kuinka en uskaltanut tehdä raskaustestiä, sillä pelkäsin niin suunnattomasti joutuvani taas pettymään. Kun sitten viimein uskalsin, tikkuun piirtyi samantien kaksi vahvaa viivaa aivan kuin elokuvissa ja minä en osannut sanoa yhtään mitään kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni siitä aivan valtavasta onnesta. Minusta tuntuu, etten tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, se oli ihmeellinen hetki, sellainen, josta olin kuukausia aiemmin uskaltanut vain varovaisesti haaveilla.
Raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan meillä oli kokonaisen elämän kokoinen salaisuus ja tuntui ihanalta elää omassa pienessä kuplassamme, ihmetellä kahdestaan sitä aivan uskomatonta onnea, jonka olimme saaneet osaksemme sinä syksynä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että raskauden ensimmäiseen kolmannekseen kuului meidän matkallamme myös pahoinvointia, loputtomalta tuntuvaa väsymystä ja järjetöntä menettämisen pelkoa, mutta se kaikki tavallaan unohtui hetkessä saadessamme lopulta raskausviikolla kolmetoista kuulla ensimmäistä kertaa meidän pienen ihmeemme sydänäänet. Se oli meille molemmille äärettömän tärkeä ja unohtumaton hetki ja tuntuu aivan uskomattomalta, että siitäkin on ehtinyt kulua neljä kokonaista kuukautta ja tämä matka alkaa vähitellen lähestyä loppuaan, tämä ihmeellinen matka, josta osasimme vuosi sitten vasta varovaisesti haaveilla.
Lähetä kommentti