Kun huhtikuun puolivälissä matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin en voinut olla pysähtymättä miettimään, kuinka se olisi todennäköisesti viimeinen kerta, kun matkustaisimme rakkaaseen pikkukaupunkiin ennen pienen ihmeemme syntymää. Tuntui ihmeelliseltä edes miettiä, että seuraavan kerran matkustaessamme siihen pieneen oopperakaupunkiin meidän pieni ihmeemme olisi syntynyt ja tehnyt meistä kahdesta hänen vanhempansa, äidin ja isän, tavallaan uudet ihmiset. Kuin huomaamattani minä unohduin miettimään sitä vielä piiloutuessani peiton alle vanhan huoneeni hämärässä, siinä samassa huoneessa, jonka seinille kiinnitin julisteita ja jonka ikkunasta kiipesin ulos kesäöinä nuoruusvuosinani, ihmeellistä ajatella, että siitä samasta tytöstä on tulossa pian äiti.
Yhtenä auringonsäteisiin verhoutuneena sunnuntaina minä kävelin aivan itsekseni rantaan katselemaan järvelle ja hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, sitä pikkukaupungin suunnatonta rauhaa. Oli yksi kevään ensimmäisistä oikeasti lämpimistä päivistä, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja lämmin tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini seistessäni rannalla, siinä samassa kohdassa, missä vielä kymmenen vuotta sitten oli laituri, joka täyttyi kauniina kesäpäivinä lähiseudun lapsista. Järvi oli alkanut hiljalleen vapautumaan jääkerroksen alta, auringonsäteet heijastuivat veden pinnasta kuin timantteina ja ennen kuin huomasinkaan äitini oli ehtinyt tuomaan rakkaan pienen karvakuonon luokseni rantaan, se oli itkenyt perääni siitä asti, kun minä olin sulkenut pihaportin takanani. Siinä se sitten istui vieressäni ihan valtavan onnellisena, katseli hetkittäin minua silmiin ja haisteli raikasta ilmaa lämpimän tuulen tarttuessa sen pehmeään turkkiin, minun oma pieni karvakuononi.
Seuraavan kerran matkustaessamme pieneen oopperakaupunkiin saisin katsella sitä rakasta maisemaa yhdessä pienen ihmeemme kanssa, silloin siitä samasta tytöstä, joka seikkaili aina kesäöisin pitkin tuttuja kadunkulmia kameran kanssa, olisi tullut äiti. Kaikki olisi toisin, vaikka kaikki olisikin pysynyt ennallaan, veneet seisoisivat rannassa ja kesäiltoina huvilalta kaikuisi järven yli musiikkia, kaikki olisi toisin, vaikka aurinko laskisi edelleen vastarannan metsän taakse ja öisin olisi niin käsittämättömän hiljaista, että se tuntuisi melkein epätodelliselta. Kävellessäni sinä auringonsäteisiin verhoutuneena sunnuntaina kylän poikki takaisin kotiin pienen karvakuonon kanssa minä hymyilin itsekseni, kuinka matkustaessamme seuraavan kerran rakkaaseen pikkukaupunkiin saisin näyttää pienelle ihmeellemme, mihin hänen äitinsä on kasvattanut juurensa. Vaikka kaikki olisi toisin, kaikki olisi paremmin kuin on koskaan ollut ja edessämme olisi uusi ihmeellinen seikkailu, sellainen, josta olisin vuosia sitten osannut vain vähän salaa haaveilla ajatellen, ettei sellainen onni minua välttämättä koskaan kohtaisi.
Lähetä kommentti