Viimeisten muutaman viikon aikana luonto on viimein herännyt kunnolla lähestyvään kesään, lehtipuiden silmut ovat auenneet kauniiksi lehdiksi ja nurmi on alkanut vihertämään katujen varsilla, enkä tiedä olenko koskaan aiemmin ollut samalla tavalla onnellinen näistä kevään auringonsäteisiin verhoutuneista päivistä ja lämpimistä illoista kuin olen ollut näiden viikkojen aikana. Sen lisäksi, että luonto on herännyt lähestyvään kesään, tuntuu kuin se olisi saanut minutkin heräämään pitkän talven jälkeen. On tuntunut hyvältä kulkea pitkin metsäpolkuja, pysähtyä kuuntelemaan puiden rauhallista huminaa ympärilläni ja katsella myöhäisinä iltoina parvekkeelta sitä kovin rakasta maisemaa, vastarannalla loistavia valoja, jotka heijastuvat yötaivaan alla uinuvan järven pintaan.
Vaikka tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen, se aivan erityinen hetki, jolloin minä tein positiivisen raskaustestin kesken ihan tavallisen työpäivän, samalla kun luonto on viime viikkoina herännyt lähestyvään kesään raskauden viimeinen kolmannes on alkanut lähestyä loppuaan ja sen on kieltämättä alkanut huomata jokaisessa askeleessa ja hengenvedossa. On ihmeellistä, kuinka keho on osannut kertoa, että nyt on aika hidastaa vauhtia ja keskittyä tähän vallitsevaan hetkeen, tulevaan synnytykseen ja siihen, ettei mene enää kauaa ennen kuin pieni ihmeemme syntyy tähän maailmaan. Ja niin olen kuunnellut sitä, yrittänyt hidastaa ja rauhoittua, keskittyä hetkittäin vain hengittämään ja pysähtynyt aamuisin katselemaan, kuinka omenapuiden silmut alkavat hiljalleen avautua, pian ne jo kukkivat ja hetken aikaa näyttää siltä kuin maisema olisi kuin niistä kaikista kauneimmista satukirjoista.
Lähetä kommentti