Ennen kuin pieni karvakuonomme matkusti hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin, kävimme yhtenä myöhäisenä toukokuun iltana vielä pienen perheemme voimin ihmettelemässä omenapuiden viimeisiä kukkia. Illan viimeiset auringonsäteet laskivat metsän taakse kävellessämme omenatarhan avonaisesta portista sisään, ympärillämme kaikui kesäillan rauhoittava hiljaisuus ja pieni karvakuonomme juoksi edellämme nauttimassa kesäillan ihanasta viileydestä. Siinä me olimme toukokuisen illan hiljaisuudessa, meidän pieni perheemme keskellä lukemattomien voikukkien täyttämää omenatarhaa ja hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä niin rakkaasta perheestä.
Tuntui epätodelliselta ajatella, ettei menisi enää kauaa, että perheemme kasvaisi pienellä ihmeellä ja aivan pian saisimme ihmetellä kesäiltojen hiljaisuutta neljästään. Se saattaisi olla se viimeinen kerta, kun ihmettelisimme hiljaisuutta omenapuiden keskellä kolmestaan, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni katsellessani maailman rakkaimman ihmisen leikkivän oman pienen karvakuonomme kanssa voikukkien keskellä ja tunsin, kuinka pieni ihmeemme muistutti itsestään. On ollut ihmeellistä ja niin kovin onnekasta saada kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää, enkä minä voisi olla kiitollisempi siitä, että olen saanut kulkea tämän raskausmatkan se maailman rakkain ihminen ja pieni karvakuono vierelläni, tämä on ollut meidän yhteinen matkamme, erityinen matkamme.
Kotimatkalla katselimme, kuinka maisema alkoi vähitellen verhoutua tummansiniseen samettiin, sataman valot heijastuivat tyyneen järvenpintaan ja minä hengitin syvään, halusin muistaa sen hetken ikuisesti, sen hetken ja nämä monet muut viimeiset hetket, kun saan kasvattaa uutta elämää sisälläni. Tämä on ollut ihan epäilemättä ihmeellisintä, mitä minä olen saanut elämäni aikana kokea ja uskon, että se hetki, kun saamme kohdata pienen ihmeemme ensimmäistä kertaa, tulee olemaan jotain niin ihmeellistä, ettei sitä pysty vielä edes ymmärtämään.
Lähetä kommentti