uskomattoman ylpeä apulanta-fani

APULANTA @ THE CIRCUS 18 04 2015

Lokakuussa kävelin rautatieasemalla musiikin hakatessa tajuntaani tutulla loputtomalla voimallaan, katselin vastaantulijoiden liukuvan ohitseni kuin hidastetussa elokuvassa ja unohduin hetkeksi miettimään, miksi musiikki oikeastaan merkitsee niin uskomattoman paljon: miksi juuri musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen, miksi musiikin laittaa aina sosiaalisen elämänsä edelle ja miksi tarvitsen musiikkia hengittääkseni, miksi minä rakastan musiikkia niin suunnattomasti? Mä oon niin iloinen kun näin sut jossakin / tavastialla tai kadulla matkalla jonnekin sanat kaikuivat myöhemmin värivaloissa minun nostaessani käteni ilmaan ja siinä hetkessä tiesin vastauksen jokaiseen kysymykseeni: musiikki merkitsee uskomattoman pajon, sillä musiikki saa tuntemaan voimakkaammin kuin mikään ja musiikki saa huutamaan jokaisella hengenvedolla pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta. Juuri siksi musiikki merkitsee niin uskomattoman paljon, siksi musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen ja tavallaan sitähän musiikki on: elämäni suurin rakkaus, joka saa jatkuvasti palaamaan värivalojen loisteeseen ja huutamaan ääretöntä rakkauttaan eturivissä, mutta hukkuessani ensimmäistä kertaa tammikuisen spektaakkelin jälkeen värivaloihin Apulannan keikalla unohduin miettimään, voinko edelleen kutsua itseäni faniksi?

Fanittaminen on käsitteenä itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen tuttu, tähänastisen elämäni aikana olen ehtinyt fanittamaan monessa eri mittakaavassa ja muistan edelleen äärimmäisen tarkasti, kuinka esimerkiksi kolmetoista vuotta sitten tapetoin huoneeni vaaleansiniset seinät lempiyhtyeeni julisteilla, keräsin kasoittain lehtileikkeitä ja halusin kuollakseni päästä näkemään yhtyeen värivaloissa. Muista äärimmäisen tarkasti, kuinka yhdeksän vuotta sitten sain tietää pääseväni näkemään silloisen suosikkiyhtyeeni ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa ja kuinka itkin olohuoneen sohvalla suunnatonta onnellisuuttani, muistan äärimmäisen tarkasti, kuinka hetkittäin elämässäni ei ollut olemassa mitään muuta, hengitin jokaisella hengenvedollani musiikkia ja koko elämäni oli riippuvainen siitä yhtyeestä, ilman sitä en ollut mitään. Tähänastisen elämäni aikana olen ehtinyt fanittamaan montaa yhtyettä, mutta kuitenkin enemmän kuin mitään minä olen fanittanut Apulantaa: olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut niin uskomattoman suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole määritelmää sanakirjoissa.

   Vierastan nykyään fanittamista käsitteenä, mutta on myönnettävä,
    olen edelleen Apulanta-fani ja aivan uskomattoman ylpeä siitä,

             siksi haluan kertoa siitä teille.

Apulanta on nykyään tavallaan ainoa yhtye, jota minä voin oikeastaan sanoa fanittavani: hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla intohimolla kuin yhdeksän vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin valmis myymään sieluni kuullakseni uutta tuotantoa, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon. Toni Wirtanen on valehtelematta edelleen suurin idolini, kyseinen mies on saanut minut aikoinaan tarttumaan kynään elämäni vaikeimpina hetkinä ja jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani. On myönnettävä, että vaikka minä olen vuosien mittaan rakastunut musiikkiin entistä vahvemmin, yksikään yhtye ei yksinkertaisesti ole onnistunut varastamaan Apulannan paikkaa hauraassa sydämessäni ja voisin väittää, että kyseisen yhtyeen musiikki kolahtaa vielä tänäkin päivänä kovempaa kuin mikään, vaikka 13-vuotiaasta tytöstä on tullut melkein aikuinen ja pikkukaupungin rauhallisuus on vaihtunut raitiovaunujen kolinaan, vaikka mikään ei ole niinkuin ennen ja vaikka tämä yhtye ei enää näy minussa,

se asustaa silti ikuisesti sydämessäni ja uskallan väittää,   

että ilman Apulantaa elämäni olisi oleellisesti tyhjempää, 

elämästäni puuttusi jotain.    

Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti kokonaisvaltainen kokemus ja hukkuessani värivaloihin sinä eräänä lauantai-iltana eturivissä sanojen silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää / palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää lävistäessä tajuntaani olin uskomattoman vahvasti elossa, olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja vähintään yhtä käsittämättömän onnellinen kuin kahdeksan vuotta sitten hukkuessani värivaloihin Savonlinnasalissa, vuosien mittaan minä olen kasvanut kiinni tähän yhtyeeseen ja nimenomaan siinä hetkessä ymmärsin, etten koskaan voisi kertoa itsestäni tarpeeksi kattavasti mainitsematta yhtyeen nimeä, tästä yhtyeestä on tullut välttämätön osa minua itseäni. On miljoona keinoo poistaa tuska / on miljoona väärempää vastausta sanat kulkivat selkärangassani, vieressäni mustahiuksinen tyttö huusi ääntänsä käheäksi hukkuessaan hurmioonsa ja olisin halunnut itkeä onnellisuudestani. Minä rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille, sille uskomattoman vahvalle onnellisuudelle ja kiitollisuudelle, loputtomalle kiitollisuudelle.

Kiitos Toni ja Sipe kaikesta, merkitsette todella paljon.