SANTA CRUZ @ LE BONK 30 01 2015
Perjantaina hukuin värivalojen loisteeseen Santa Cruzin keikalla ja aion kirjoittaa siitä teille, mutta ensin palataan kuitenkin seitsemän vuotta taaksepäin. Tarkalleen ottaen kevääseen 2008, kun rakastin musiikkia varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin ja selasin tietokoneeni ruudulta Sauna Open Airin esiintyjälistaa, joka suorastaan kutsui mustahiuksista tyttöä festaroimaan. Kesäkuun kuudentena kävelin ensimmäistä kertaa elämässäni festarialueelle, sain käteeni mustan rannekkeen ja olin uskomattoman innoissani siitä tosiasiasta, että tulisin näkemään suurimman musiikkirakkauteni ensimmäistä kertaa, tulisin seisomaan yleisömeressä suurimman kitarasankarini noustessa lavalle. Minä olin uskomattoman innoissani kaikesta, auringonsäteistä tummaan pukeutuneen festarikansan kasvoilla, hiekasta rikkinäisissä kengissäni ja kun Children Of Bodom viimeisenä esiintyjänä astui lavalle seisoessani yleisömeren keskellä, olin kieltämättä aivan epätodellisen onnellinen: tunsin musiikin jokaisella hengenvedollani silmieni loistaessa onnellisuuttani ja vaarallisuuttaan huutavan kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani tunsin olevani suunnattoman vahvasti elossa, sellaista ei pysty koskaan unohtamaan, eikä sellaista haluakaan unohtaa.
Miksi halusin palata hetkeksi menneisyyteeni? Koska hukkuessani perjantaina värivalojen loisteeseen Santa Cruzin keikalla minusta tuntui samalta kuin silloin seitsemän vuotta sitten Alexi Laihon soittaessa niin, että kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani huusin onnellisuuttani. Tavallaan en olisi koskaan uskonut, että musiikki saisi tuntemaan edelleen niin uskomatonta vaarallisuutta, että minä tahtoisin huutaa kovempaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta Santa Cruzin noustessa värivaloihin näyttämättä häivähdystäkään nöyryydestä musiikki tuntui tunkeutuvan
suoraan luuytimeeni ja minä olisin tahtonut huutaa kovempaa kuin kertaakaan seitsemään vuoteen, huutaa kovempaa kuin seitsemän vuotta sitten yleisömeressä. En olisi koskaan uskonut, mietin hengittäessäni musiikkia jokaisella hengenvedollani ja koko maailma ympäriltäni katosi värivalojen kirkkauteen, siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten, musiikki minua varten.
Siinä odottamattomassa hetkessä musiikki veti allekirjoittanutta armottomasti turpaan ja tuntui naurettavalta myöntää itselleen, kuinka uskomattoman kauan onnistuikaan aliarvioimaan kyseisen yhtyeen pysähtymättä kuuntelemaan ja kuinka vuodenvaihteessa päätyi ymmärtämään yhtyeen uskomattomuuden pysähtyessään viimein kuuntelemaan yhtyeen toista singlelohkaisua
maaliskuussa ilmestyvältä albumilta, mutta juuri siinä odottamattomassa hetkessä se ei merkinnyt mitään. Siinä odottamattomassa hetkessä musiikin pakottaessa huutamaan siitä kokonaisvaltaisesta tunteesta, yleisömeren hukkuessa omaan rakkauteensa ja kitarasoundin kulkiessa varoittamatta pitkin selkärankaani tunsin hetkittäin äärimmäistä euforiaa, sellaisina hetkinä musiikki on parhaimmillaan: äärimmäisen euforian tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, vaaleanpunaisen taittaessa hitaasti siniseen ja sydämeni muuttaessa hetkellisesti rytmiänsä, olin valmis myymään sieluni.
Todennäköisesti on vaarallista verrata mitään Children Of Bodomiin, mutta tässä yhtyeessä on samanlaista vaarallisuutta ja vittumaisuutta kuin seitsemän vuoden takaisessa suurimmassa musiikkirakkaudessani. Sitä samanlaista kumartelemattomuutta, mutta kaikesta siitä huolimatta rakastuin tässä yhtyeessä nimenomaan äärettömään kiitollisuuteen ja nöyryyteen, mitä tyyppien kasvoilta pystyi lukemaan viimeisen kertosäkeen ja yleisömeren kaikuessa värivaloissa, sellaista arvostan uskomattoman paljon. Santa Cruz on jotain, mitä suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan kaupungin pukeutuessa tummansiniseen ikkunalasin takana ja myöhemmin tähtitaivaan loisteessa suuntaamaan värivaloihin yhtyeen noustessa lavalle, sillä oikeastaan on mahdotonta yrittää pukea sanoiksi sitä uskomattomuutta, mitä sain perjantaina todistaa eturivistä. Tavallaan sellainen pitää päästä itse kokemaan, minusta on nimittäin uskomatonta, että minun ikäiseni tyypit voivat lavapreesensillään saada minussa aikaan
samankaltaista euforiaa kuin Children Of Bodom seitsemän vuotta sitten,
aivan sanoinkuvaamattoman uskomatonta.
Olen edelleen sanattomuutta, mutta käykää todistamassa tämä livenä.
Lähetä kommentti