white winter hymnal

Haaveillessani lumimyrskyistä keskustan kaduilla hiljaisuus tuntuu jääneen muistoiksi kaukaiselle saarelle, annan musiikin kietoa rauhalliseen syleilyynsä ja kadottaa uskomattoman kauniiseen harmoniaan alkutalven tuulen tarttuessa hiuksiin nimettömillä kaduilla. Kylmyyden tuntuessa selkäytimessä haluaisin hukkua näiden biisien taianomaisuuteen, tanssia alkutalven viimassa sovittaen askeleeni täydellisiin sanoihin ja hymyillä loputtomasti pelkästään musiikin tuottamasta onnellisuudesta; keskeneräiset lauseet eivät koskaan riittäisi kuvailemaan näiden biisien hienoutta, tunnen järjettömän suurta rakkautta näitä kohtaan ja seuraavaksi aion nukahtaa näkemään unta lumimyrskyistä jossain kaukana.

Soittolistaan tästä!

but you're breathing

Seurasaaressa hengitän keuhkojen täydeltä ääretöntä hiljaisuutta, liikenteen äänet katoavat metsän hiljaiseen huminaan ja alkutalven jäätävä tuuliainen tarttuu hiuksiin mun kävellessä metsäteillä hiljaisuuden keskellä. Kirkonkello kumisee vaimeasti tuuliaisen päästessä kellotapuliin, jään kuuntelemaan sen tarinoivan hiljaisista jumalanpalveluksista ja lumenvalkeaan pukeutuneista onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista; ensimmäisistä suudelmista alttarilla auringonsäteiden murtautuessa ikkunoista, yömyöhään jatkuneista hääjuhlista kartanoiden hämärässä ja ensimmäisistä aamuista vaimoina. Kuuntelen kirkonkellon vähitellen hiljenevän, harhailen päämäärättömästi metsäteillä pikkulintujen lentäessä vapauttaan ja haluaisin kirjoittaa rakkauskirjeitä muuttolinnuille jossain kaukana.

Istun vanhan hirsitalon portailla tuuliaisen jatkaessa kirkonkellojen tarinaa onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, suljen silmäni tunteakseni tarinan selkärankani jokaisessa nikamassa ja lopulta tunnen kuuluvani tarinaan; takkatulen hiljaiseen tanssiin tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman viattomuuteen, kylmyyttä huutaviin talviöihin makuukamareiden lämmössä ja varhaisiin aamuihin ennen auringonnousua. Tavalliseen talvipäivään tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, varhaisista aamuista valkoisiin lakanoihin nukahtamiseen saakka kuulun tarinaan. Hymyillen haaveilen hirsitalon lämmöstä ja kuiskaan ilmaan palaavani vielä, tällä saarella on kerta toisensa jälkeen kauniimpia tarinoita kerrottavana.

embracing the world

Mä olen luvattoman kauan halunnut kirjoittaa teille tästä aiheesta, mutta mulla ei ole koskaan ollut riittävää rohkeutta siihen. Eräänä kauniina sunnuntaina kuitenkin suuntasin kahdeksan jälkeen aamulla viereiseen kaupunkiin istumaan suureen saliin, miettimään hetkestä toiseen itseäni ja olemaan järjettömän onnellinen Amman saapuessa samaiseen saliin, itkemään rauhallisuudesta rintalastan alla. Sen jälkeen mä en ole voinut kuvitellakaan epäröiväni kirjoittaa näitä epätäydellisiä lauseita ja oikeastaan tunnen mieletöntä onnellisuutta saadessani jakaa teidän kanssa jotain näin uskomattoman kaunista, jotain näin uskomattoman tärkeää.

"Rakkaus on universaali uskonto, jollaista yhteiskunta välttämättä tarvitsee. Rakkauden tulisi ilmetä kaikissa sanoissamme ja teoissamme. Tämä rakkaus on jo sisällämme kaikessa täyteydessään. Elämää ei voi ilmetä ilman rakkautta, ne ovat erottamattomat. Elämä ja rakkaus eivät ole kaksi eri asiaa, ne ovat yksi ja sama" sanoo Mata Amritanandamayi, joka on ympäri maailman tunnettu rauhan ja pyyteettömän rakkauden lähettiläänä. Amma on omistanut koko elämänsä kärsimyksen ja köyhyyden lievittämiselle, jakaa rakkauttaan ympäri maailmaa halaamalla ja muuttaa maailmaa halaustensa lisäksi laajan hyväntekeväisyystyönsä kautta. Amman mukaan maailma tarvitsee juuri nyt kaikkein kipeimmin rakkautta, jonka tulisi ilmentyä jokaisessa teossamme ja sanassamme; sen tulisi olla osa jokapäiväistä elämää ja jokaista hetkeä, sillä ilman rakkautta maailman tilanne ei kohene. Amma sanookin hänen uskontonsa olevan rakkaus ja se yhdistää ihmisiä yli uskontojen ja kansakuntien.

Amman opetukset kiteytyvät kahteen sanaan: rakkaus ja palvelu. Amma rohkaisee meitä kaikkia etsimään tapoja työskennellä muiden hyväksi, sillä maailma tarvitsee ihmisiä ilmaisemaan hyvyyttä sanoillaan ja teoillaan. Hän kuitenkin sanoo, että "vain ne, jotka kokevat todellista rauhaa sisällänsä, voivat välittää rauhaa muille. Ennen kuin olemme poistaneet itsestämme kaiken vihamielisyyden, tulevat yrityksemme saavuttaa ikuinen rauha väistämättä epäonnistumaan. Avain maailmanrauhaan on jokaisen tällä planeetalla asuvan yksilön sisimmässä." Toisin sanoen todellisen muutoksen on siis tapahduttava ensin sisällämme ja vasta päästessämme eroon sisäisistä ristiriidoistamme ja kielteisyydestämme, me voimme todella olla hyödyksi toisillemme ja yhteiskunnalle.

Siinä suuressa salissa istuessani suljin silmäni harrastaakseni meditaatiota ensimmäistä kertaa elämässäni, kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin tunsin kaiken katoavan hetkellisesti yhteen tavuun ja lopulta avatessani silmäni unohduin miettimään itseäni: jokaista tekemääni päätöstä, valheilta tuntuvia hetkiä viimeisimmiltä kuukausilta ja kuinka olin enää vääryydellä maalattu heijastus itsestäni. Mä olin pelkkää ristiriitaisuutta oman pääni sisällä, loputtomia kysymyksiä ilman minkäänlaisia vastauksia ja toivottomia yrityksiä löytää itseni kaikkien elämää suurempien valheiden keskeltä huomaamatta ensimmäistäkään todellista heijastusta itsestäni. Sinä ohikiitävänä hetkenä ymmärsin pystyväni löytämään todellisen itseni kaiken valheellisuuden keskeltä, saavani vastaukset jokaiseen kysymykseeni ja päästessäni lopulta Amman syliin kyyneleet eivät enää jääneet kiteiksi silmäkulmiin; ne valuivat pitkin poskipäitä ja kuuntelin naisäänen kuiskivan mulle jotain rauhallisella äänellä. Mikään ei ole koskaan koskettanut samalla tavalla, kyyneleistä huolimatta mieli oli pitkästä aikaa pelkkää harmoniaa ja Amman rakkaus tuntui selkäytimessä saakka: se oli jotain aivan uskomattoman suurta ja vahvaa.

Istuin siinä salissa viisareiden juostessa kellotaulun ympäri, suljin silmäni kerta toisensa jälkeen kyyneleiden valuessa poskipäille ja ensimmäistä kertaa vuosiin en tuntenut kivenlohkareita rintalastani alla, ensimmäistä kertaa vuosiin oli äärettömän hyvä olla. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin tarpeeksi ja kävellessäni pimeydessä asemalle tiesin tarkalleen, millaisia asioita todella arvostan ja millaisia asioita haluan tältä elämältä. Amman tapaaminen vaikutti muhun järjettömän paljon ja vaikka matka täydelliseen rauhaan rintalastan alla onkin mielettömän pitkä, viimeisimmän kahden kuukauden aikana tunnen lopultakin löytäneeni itseni kaikkien valheellisten heijastusten joukosta ja tehneeni oikeita päätöksiä elämäni suhteen: luopunut joistakin asioista ja istunut tuntikausia sanomatta sanaakaan ollut aivan uskomattoman onnellinen seuraavasta ajatuksesta "Jos rakastamme elämää oikealla asenteella ja ylläpidämme oikeanlaista ymmärrystä asioista, tiedämme aina mikä on oikeanlaista toimintaa. Yksi määritelmä dharmalle on oikeanlainen toiminta, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Jos suoritamme dharmamme asiaankuuluvalla tavalla saavutamme sisäisen puhtauden" ja etenkin siitä, että ylipäätään koskaan löysin tieni Amman syliin.

(rakkaat, lukekaa lisää täältä http://amma.fi/)

this feeling inside

Kuin hidastetuissa elokuvissa aallot lyövät rantakallioon mun sulkiessa silmäni hiljentääkseni mieleni, sivuutan jokaisen mieleeni tulevan ajatuksen ja sitten on äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä poskipäitä. Keskityn hengittämään rauhallisesti, jokaisella hengenvedolla olen lähempänä itseäni ja tunnen mielettömän suurta rauhaa rintalastan alla; kuin tuhannet kallionlohkareet rintalastan alta olisivat kadonneet aaltojen kohinaan, tuulenhenkäyksiin poskipäillä ja jokaisella hengenvedolla aina kauemmas.

Avatessani silmäni maailma on lempeitä tuulenhenkäyksiä auringonsäteiden rauhaisassa harmoniassa, kaukana horisontissa siintävä kaupunki nukkuu alkutalven kirkkaudessa ja jään kiinni uskomattoman kauniiseen maisemaan. Kuin avaisin silmäni ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen mielettömän suurta riemua kuunnellessani lintujen laulavan vapaudesta, annan maailman ottaa hellään syleilyynsä ja hymyilen puusta toiseen loikkaavalle oravalle.

Jätän jalanjälkiä koskemattomaan rantahiekkaan tuuliaisen heittäessä hiukset sekaisin, tuudittaudun hiljaisuuteen lintuparven lentäessä pilvettömällä taivaalla ja haluaisin kertoa tarinoita valtamerten takaisista rannoista jossain kaukana. Istun rantahiekalle kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita maailman kauneudesta, aallot lyövät edelleen rantakallioon kuin hidastetuissa elokuvissa ja voisin vannoa maailman täydellistä kauneutta seitsemällä kielellä, 

hymyillen loputtomasti  

ja katse kohti taivasta 

auringonsäteiden häikäistessä vihreinä säihkyviä silmiäni. Suljen vielä hitaasti silmäni tunteakseni rauhallisuuden selkärankani jokaisessa nikamassa, käsinkosketeltavaa haurautta maailman kauneimmassa hiljaisuudessa ja lintuparvet jossain taivaansinessä laulavat vapaudesta kaikilla niillä seitsemällä kielellä.

slow down

Kymmenen vuotta sitten rakennettiin lumilinnoja kahdenkymmenen asteen pakkasessa, poltettiin tähtisädetikkuja vuoden vaihtuessa seuraavaan ja kiivettiin korkealle katselemaan maailmaa muuttolintujen siiveniskujen tahdittamana. Unohduttiin metsän varjoihin auringonsäteiden verhotessa maailmaa kauneuteen, keinuttiin taivaansiniseen lintuparven lentäessä ylitsemme ja hiljaisina aamuina hukuttauduin harhaluuloon, että kymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin päiväkirjaani saavuttaneeni suurimmat haaveeni ja tietäväni tarkalleen tulevaisuudensuunnitelmani kymmenelle seuraavalle vuodelle.

Kun kymmenen vuotta harhaluuloon hukkumisen jälkeen katselen peilikuvaani, se kymmenen vuoden takainen vaaleahiuksinen pikkutyttö tuntuu kaukaiselta ja jollain tavalla vieraalta. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, vaaleahiuksinen pikkutyttö on värjännyt hiuksensa syvänmustalla ja huudattanut tummanpuhuvaa musiikkia rakastuttuaan melankolian kauneuteen, tuntenut maailman painon selkärankansa jokaisessa nikamassa ja juossut kaatosateessa katuvalojen maalatessa maailmaa lämpimillä väreillä. Istunut kerrostalojen katoilla kertomassa tulevaisuudensuunnitelmista ja lopulta vaaleahiuksisena tyttönä muuttanut kolmensadan kilometrin päähän olemaan onnellinen; kirjoittamaan kauniita lauseita ohikulkijoista ja hymyilemään vähän.

Kymmenen vuoden juoksemisen jälkeen en tunne saavuttaneeni ensimmäistäkään suurta haavettani tai osaavani vastata maailman vaikeimpiin kysymyksiin; millaista työtä mun tulevaisuudessa nähdään tekevän, millaiseen kaupunkiin mun nähdään lopulta rakentavan kotini ja ostetaanko farmariauto lainarahalla. Jossain vaiheessa havahtuu huomaamaan, ettei juoksemalla pääse eteenpäin yhtään sen nopeammin ja välillä täytyy osata pysähtyä hetkeksi hengittämään keuhkot täyteen raikasta ilmaa ensilumen sataessa kasvoille lämpiminä lumihiutaleina. Kuunnella tuulen kuiskivan korvaan tarinoita tähtitaivaan kauneimmista tähdistä, istua kallioilla katselemassa kaukana horisontissa siintävää kaupunkia ja olla aivan äärettömän hiljaa

kuunnella luonnon hiljaista kauneutta

ja tuntea olevansa osa kokonaisuutta

pikkulintujen laulaessa vapaudesta ensimmäisenä pakkasaamuna. Näiden kymmenen vuoden jälkeen en tunne saavuttaneeni mitään järjettömän suurta, mutta ainakin olen oppinut olemaan uskomattoman onnellinen ympäröivän maailman kauneudesta ja pysähtymään hetkittäin kuuntelemaan ääretöntä hiljaisuutta hymyillen; se on mulle merkityksellisempää kuin haaveiden saavuttaminen.

remember to breathe

Harhailen tuntemattomilla kaduilla valtamerten salaisuuksien vaihtuessa rautatieaseman kellon lyönteihin, istun metroaseman hämärässä kirjoittamassa tarinaa ohikulkijoista ja herään syntymäpäivän aamuun auringonsäteiden kadotessa harmauteen. Lähimmälle metroasemalle on kolmesataa kilometriä, kävelen metsässä hengittäen keuhkot täyteen alkutalven kylmyyttä ja pysähdyn rantaan miettimään kulunutta vuotta; kuinka vuosi sitten halasin rautatieaseman hämärässä, istuin konserttisalissa rakastamassa musiikkia ja kävelin tuntemattomilla kaduilla tuntematta määränpäätä, olin onnellinen.

Tänään mä olen äärettömän onnellinen kolmensadan kilometrin päässä tuntemattomasta määränpäästä, tanssin villasukat jalassa parkettilattialla musiikin kuiskaillessa tarinoita onnellisuudesta ja syön täytekakkua kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa. Unohdun pimeille kaduille tanssimaan valssia itsekseni, haluaisin kertoa maailmalle rakastavani mielettömän paljon ja hengittää jälleen keuhkot täyteen alkutalven kylmyyttä; jossain kaukana teidän päällenne sataa tähtipölyä ja mä täytän kaksikymmentäyksi vuotta, hyvää syntymäpäivää minä.

nothing but white noise

Välillä sitä unohtuu miettimään, kuinka onkaan kiitollinen lapsuusvuosista pikkukaupungin rauhallisuudessa. Kesäpäivistä järven rannalla aaltojen lyödessä rantahiekkaan, mattolaiturilla istumisesta auringon lämmittäessä selkärankaa ja lippakioskilta ostetuista jäätelöistä, kun pikkukaupunki oli kauneimmillaan oopperavieraiden kävellessä sataman kautta linnan viileyteen. Jokaisesta kylmästä talviyöstä puulämmitteisessä talossa ja lumilinnoista vuoden vaihtuessa seuraavaan; niistä mä kirjoitin eilen kolmesataa kilometriä lumisateen peittäessä maailmaa hiljalleen viattomuudella ja katselin pimeässä uinuvaa maailmaa ikkunan takana, kuuntelin hiljaista kohinaa jossain kaukana.

Jollain tavalla niitä kotimatkoja kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa osaa vanhemmiten arvostaa enemmän, ajattelin vielä kolmensadan kilometrin jälkeen päästessäni kotiin nukkumaan harmaalla maalattuun huoneeseen. Puutalon hiljaiset äänet kertoivat tarinoita unohtuneilta vuosilta, olin uskomattoman kaunista rauhallisuutta tähtipölyä takkuisissa hiuksissani ja lopulta nukahdin näkemään unia vuosisatojen takaisista lumimyrskyistä.

Aamulla makasin parkettilattialla tuntemassa musiikin selkäytimessä saakka ja ei tarvinnut sulkea silmiään kuullakseen monta kertaa kuuntelemassaan levyssä uusia äänimaisemia; taianomaista kauneutta ja sitä havahtuu miettimään, miksi ei koskaan aiemmin huomannut. Hiljaiset talviyöt valkoisissa lakanoissa ja pakkasaamut vanhassa talvitakissa maailman pukeutuessa jääpeitteeseen, ehkä taianomaisissa ääimaisemissa on jotain samankaltaista; niiden kauneuden huomaa vasta katseltuaan kuvaa tarpeeksi kauan, pysähdyttyään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan ja avatessaan sielunsa kaikelle sille. Ikkunan toisella puolella oravan loikatessa havupuusta toiseen hymyilin ymmärtäen jotain maailman kauneudesta, katselin tuuliaisen huojuttavan puiden latvoja rauhallisesti ja teki mieli juosta metsäpoluilla luonnon ottaessa mut turvalliseen syliinsä.

Tuntuu aivan mielettömältä olla jälleen kotona, tanssia villasukat jalassa liukkaalla parkettilattialla ja nojata leivinuuniin maailman ollessa ikkunan takana pelkkää harmaata kylmyyttä; hiljaisilla kaduilla ei ensimmäistäkään vastaantulijaa, tähän aikaan vuodesta ihmiset piiloutuvat lämpimiin koteihinsa syyssateilta ja odottavat lumihiutaleiden maalaavan maailman jälleen kerran viattomuudella. Kuuntelen vielä hetken aikaa taianomaisia äänimaisemia ja nukahdan sitten hiljaisuuteen, enkä kaipaa kiireisille kaduilla kolmensataa kilometriä etelään.

you're sound asleep

Keinun hiljaisuuden valtameressä aaltojen lyödessä lämpimään rantakallioon, kuuntelen mustekalojen kertovan tarinoita jostain valtamerten salaisuuksista ja ympärillä kaupunki heräilee aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin. Jään vielä hetkeksi valkoisiin lakanoihin, unessa merituuli tarttuu hiuksiin valtameren vaihtuessa hiljalleen yksinäisiin kallioihin jossain kaukaisuudessa ja auringonsäteiden jälkeen herään utuiseen aamuun sateen rummuttaessa ikkunalautoihin: kaupunki on raskaita siveltimenvetoja värien sekoittuessa harmaaksi, hengitän kylmää ilmaa parvekkeella musiikin maalatessa hetkeen kaipuuta melankoliallaan.

Jään miettimään musiikin tärkeyttä itselleni, hiljaisena kuuntelen sanojen välistä harmoniaa ja muistelen kahdeksan vuoden takaisia hetkiä, kun ensimmäistä kertaa sanoitusten kauneus repi sydäntäni palasiksi. Kirjoitti sydämeni palasiin rakkautta maailman romahtaessa päälleni kaikella armottomuudellaan, sai kyyneleet silmäkulmaan yksinäisyyden ollessa tunteista voimakkain ja keinutti unenomaiseen tilaan pimeyden laskeutuessa pikkukaupungin ylle. Kahdeksan vuoden takaisia hetkiä, kun olin haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin elämäni aikana ja musiikin pelastaessa täydelliseltä toivottomuudelta suljin hitaasti silmäni hymyillen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olen ikuisesti kiitollinen musiikille nimenomaan noista kahdeksan vuoden takaisista hetkistä: uskomattoman kauniista melodioista talviöiden pimeydessä ja sydäntä särkevistä sanoista, jotka lopulta pelastivat hauraan ihmisen toivottomuudelta.

Niinä kahdeksan vuoden takaisina hetkinä sanoitusten kauneus sai tarttumaan lyijykynään iltojen hämärtyessä vähitellen pimeyteen, ensimmäiset omat tekstini ovat edelleen uskomattoman raskasta luettavaa ilman ensimmäistäkään kaunista korulausetta ja suurimman osan teksteistäni olisin halunnut polttaa vaikeimpien muistojeni mukana, en kuitenkaan polttanut. Annoin niiden jäädä osaksi menneisyyttäni ja palatessani hetkittäin kyseisiin teksteihin, kyyneleet valuvat poskipäille tuntiessani lohduttomuuden selkärankani jokaisessa nikamassa. Kahdeksan kokonaista vuotta eivät ole poistaneet loputtomalta tuntuvaa tuskaa sydämestäni, se kuiskailee muistoina koulukiusatun mustaan pukeutuvan tytön hiljaisesta toivottomuudesta ja hetkittäin tunnen tuskan piirtävän tähtikarttoja selkärankaani, mutta kahdeksassa vuodessa olen oppinut jättämään loputtoman tuskan muistoiksi menneisyydestäni.

Kirjoitettuani kahdeksan vuotta runomuotoista tekstiä musiikki on alkanut avautumaan jatkuvasti vahvemmin nimenomaan sanoitusten kautta, niistä on tullut itselleni henkilökohtaisesti tärkein osa musiikissa ja istun edelleen kuuntelemassa sanoitusten kauneutta maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana. Nimenomaan sanoitukset ovat vaikuttaneet elämääni uskomattoman paljon, niihin on pystynyt turvautumaan maailman heitellessä myrskytuulen lailla tilanteesta toiseen ja istuessani tänään parvekkeella juomassa aamuteetä hymyilen loputtomasti, sillä olen suurta kiitollisuutta mielettömän monia taiteilijoiksi kutsumiani ihmisiä kohtaan ja haluaisin kiittää jokaista henkilökohtaisesti kaikesta saamastani.

Musiikkimaku on kahdeksan vuoden aikana muuttunut äärimmäisen paljon ja luvattoman harvoin tulee enää syvennyttyä kuuntelemaan kahdeksan vuoden takaisia musiikkirakkauksiani, mutta rakkaus sanoituksiin ei ole kadonnut tuhkana tuuleen. Tällä hetkellä suurin musiikkirakkauteni Von Hertzen Brothers repii sydäntäni tuhansiksi palasiksi nimenomaan sanoituksillaan, keinuttaa mukanaan täydelliseen harmoniaan ja kietoo turvalliseen syleilyynsä maailman pukeutuessa harmaaseen, saa kyyneleet silmäkulmaan kauneudellaan. Yksi suurimmista syistä rakkauteeni kyseistä bändiä kohtaan ovat juurikin sanoitukset, jotka vuosia sitten saivat itkemään vuolaasti pelkästään kauneudellaan ja huutamaan sydämeni pohjasta elämän uskomattomuutta: sanoitukset läpäisivät jokaisen muurini, repivät sydämeni palasiksi lattialle ja nostivat kädet kohti taivaan kauneutta.

Jos tällä hetkellä saisin kiittää ainoastaan yhtä ihmistä rikkinäisen sydämeni pohjasta, kiittäisin Mikko von Hertzeniä ja laulaisin kauneutta jokaisella hengenvedollani jättämättä jälkeeni ensimmäistäkään jälkeä toivottomuudesta. Kävelen paljain jaloin keittämään itselleni lisää teetä pitääkseni itseni lämpimänä, istun harmaalla matolla unohtumassa hienoihin lauseisiin luvattoman monta kertaa lukemani kirjan sivuilla ja varastan lisää aikaa aamuiseen harmoniaan: kirjoitan keskeneräisiä lauseita muistikirjaan ja viritän akustisen kitaran kuulostamaan jälleen kauniilta. Villasukat rikkinäisissä kengissä kastuu kaupungin harmaudessa, sadepisarat putoilevat kasvoilleni tähtipölynä avaruuden laidalta ja pimeyden laskeutuessa unohdan hetkeksi kaiken, musiikki maalailee seinille rakkautta hiljaisuuden valtamereltä.

with only the wind whispering

Tuntuu kuin lähtisin tuulen mukana, leijailisin seitsemänkerroksisten kerrostalojen kattojen yllä tuntematta painovoimaa jalkojeni alla ja asfaltoidut kadut jossain alhaalla jäisivät kaukaisiksi muistoiksi tältä tuuliselta päivältä. Taistelen myrskytuulta vastaan kaksitoista metriä sekunnissa, jossain satojen kilometrien päässä tuuliainen kaataa havupuita hidastaen liikennettä ja aallot lyövät korkeisiin kallioihin uskomattomalla voimalla; syysmyrskyn voima on ihailtavan suurta.

Tähtitorninmäeltä näkee tämän kaupungin kattojen yläpuolelle, auringonsäteet hyväilevät uskomattoman kauas jatkuvien kerrostalojen keskellä seisovaa tuomiokirkkoa ja tunnen mielettömän suurta onnellisuutta myrskytuulen tarttuessa hiuksiin. Nostan kädet ilmaan tunteakseni järjettömän suuren voiman selkärankani jokaisessa nikamassa ja tahtoisin olla myrskytuulen kaltainen; nostattaa aaltoja kahdenkymmenen metrin korkeuteen ja ravistaa ihmisiä hereille, kun suojatiellä ruskeahiuksinen tyttö kaatuu tuulessa.

Istun valkoisessa kirkossa kuuntelemassa saarnaa valvomisesta ja mieleeni nousee väistämättä kysymys siitä, välitämmekö me tarpeeksi. Kuljemmeko niillä asfaltoiduilla kaduilla näkemättä toisiamme, unohdammeko liikennevaloissa väistää tuntematonta vastaantulijaa juostessamme kilpaa aikaa vastaan ja suljemmeko huomaamattamme silmämme rautatieasemalla pienen lapsen etsiessä vanhempiaan kyyneleet silmissä? Suljemmeko silmämme portaissa kaatuvalta vanhukselta ehtiäksemme juoksemaan seuraavaan metroon ja unohdammeko lopulta kuunnella edes itseämme kaiken kiireen keskellä?

Helsingin kaduilla kiireen huomaa sunnuntai-iltapäivänäkin, seuraavaan metroon juostaan liukuportaita alaspäin ja mä hidastan vauhtia jokaisen juoksevan vastaantulijan kohdalla; mulla ei ole kiire mihinkään, olisin valmis myöhästymään kahdesta seuraavasta junasta ja istumaan hetkeksi keskelle rautatieaseman kiirettä. "Ole muutos, jonka haluaisit maailmassa nähdä" sanat kaikuvat edelleen mielessä harmaiksi maalatuilta kirkonpenkeiltä, meidän ei tarvitse juosta aikaa vastaan pärjätäksemme elämässä tai varastaa lisää tunteja näihin vuorokausiin ehtiäksemme ylisuorittamaan elämäämme. Elämän ylisuorittamisen sijaan meidän täytyisi osata pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan itseämme, hidastaa vauhtia nähdäksemme toisemme betoniviidakoiden keskellä ja katsella ympärillemme huomataksemme elämän kauneuden.

Jos tänään lähtisin myrskytuulen mukana, 

tarttuisitko kädestä vai sulkisitko silmäsi?

first dream called ocean

Tänään istuessani viileällä kalliolla silmät kiinni rakastin hiljaisuutta enemmän kuin mitään ja tuudittauduin sen kauniiseen rauhallisuuteen ajatusten yhtyessä samaan hiljaisuuteen, mutta kävellessäni metsäteillä annoin musiikin värittää hetkeä taianomaisuudellaan. Lyriikoiden tärkeyttä korostavana ihmisenä kuuntelen suhteellisen vähän instrumentaalimusiikkia, tänään sellainen musiikki tuntui kuitenkin mielettömän hienolta ja sen täydellisyyteen olisi voinut hukkua tuntien merenpohjan jokaisen salaisuuden omakseen; tältä soittolistalta löytyy suurta musiikkirakkautta, kuunnelkaa nämä klikkaamalla tästä.

BLÅBÄRSLANDET

Auringonsäteet lämmittivät selkärankaa tänään mun kävellessä rantaviivaa myöten merituulen tarttuessa leikkisästi hiuksiin, kuuntelin aaltojen lyövän hiljaisena paikallaan seisovaan kallioon ja tunsin, kuinka hiekka jalkojen alla kertoi tarinoita aamuyöhön jatkuneista loppukesän öistä nuotion lämmittäessä poskipäitä. Olin äärettömän hiljaa merituulen kuiskiessa korviin lempeästi, annoin sen heittää hiukset sekaisin ja suljin silmäni lintuparven lentäessä ylitseni sinisellä taivaalla; vapaana kuin taivaan linnut, sanonta palasi mieleeni ja hymyilin hetken aikaa itsekseni.

Kaikki oli aivan mielettömän kaunista syksyn viimeisten auringonsäteiden häikäistessä vihreinä säihkyviä silmiäni ja jossain vastarannalla yksinäiset ehkä hymyilivät samalle kauneudelle; äärettömän kauniille rauhallisuudelle, lempeälle merituulelle ja rantakallioon lyöville vallattomina vapauttaan tanssiville aalloille. Avasin valkoisen kirjan tuuliaisen heittäessä vaaleat hiukseni kasvoilleni, rakastin jokaista lausetta kuin rakastaisin ensimmäistä kertaa ja teki jälleen mieli tanssia; antaa tunteiden liikutella jalkojani vallattomasti rikkinäisissä kengissä ja jättää jalanjälkiä koskemattomaan rantahiekkaan.

En kuitenkaan tanssinut jättäen jalanjälkiä koskemattomaan hiekkaan tai kertoen vapaustarinoita auringonsäteille, mutta suljin silmäni hiljentääkseni ajatukseni hetkeksi. Annoin mielen vaipua vähitellen hiljaisuuteen, tunsin lämpimän merituulen poskipäillä ja avatessani hiljaisuuden jälkeen silmäni horisontissa siintävä kaupunki näytti tavallista rauhallisemmalta, auringonsäteet hyväilivät maisemaa kirkkaudellaan ja rintalastan alla ainoastaan rauhaa.

Siihen rauhaan tuntui hyvältä tuudittautua vielä keskustan harmailla kaduillakin, hymyillä tuntemattomille vastaantulijoille ja rakastua mustavalkoisiin valokuviin museon seinillä. Hakasalmen huvilassa on tällä hetkellä valokuvanäyttely 1950-luvun Helsingistä ja suosittelen vilkaisemaan kyseisen näyttelyn, siinä oli jotain mielettömän kaunista.

AND THAT'S ALL

Tällä viikolla mä olen jatkuvasti törmäillyt järjettömään stressiin ja kärsinyt nukahtamisvaikeuksista ajatusten ollessa liian äänekkäitä, joten tänään päätin suunnata jälleen Seurasaareen nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa syystuulessa. Hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärangan nikamista ja olisin halunnut tanssia valssia saaren ympäri; rikkinäiset kengät jalassa rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvia vanhoja havupuita. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa keksimässä tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa; kalaverkkoja kutovista miehistä hirstitalon lämmössä, palvelusväestä kylminä talviöinä tuvan lattialla ja naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä.

Pieksämäeltä peräisin olevan talon pihassa mietin, kuinka mä olisin onnellinen saadessani elää hetken aikaa sellaista elämää; nukkua puulämmitteisessä hirsitalossa talviyön kylmyydessä, valjastaa hevosia matkaa varten ja elää todellisuutta ilman nykypäivän turhuuksia. Välillä tunnen syntyneeni vuosikymmeniä tai vuosisatoja liian myöhään, mietin kävellessäni metsäteillä puiden edelleen humistessa syystuulessa ja istuin sitten sammaleen peittämälle kalliolle katselemaan kauas horisontiin. Suljin silmän hiljentääkseni ajatukseni, olin hetken aikaa jossain toisessa todellisuudessa ja avatessani silmäni hämärä alkoi laskeutua horisontissa siintävien korkeiden kerrostalojen päälle; mä olin pelkkää hiljaisuutta, kävelin rikkinäisissä kengissä valkoista siltaa myöten pois saarelta ja bussissa vaaleahiuksisella tytöllä oli punainen villakangastakki.

NOT COMING HOME III

NOT COMING HOME from Jenna Luukkonen on Vimeo.

Viime lauantaina kävelin rautatieasemalla ihmisten juostessa kiirettään vasten toistensa kasvoja, kaikki oli kuin mykkäfilmistä jostain vuosikymmenten takaa ja suojatiellä autojen valokeilat juoksivat kilpaa toistensa kanssa; niilläkin oli mieletön kiire, kilpajuoksua aikaa vastaan ja ei mitään mahdollisuuksia voittaa. Istuin bussissa jääden kiinni ohikiitäviin katuvaloihin Helsingin jäädessä kauas taakse, hetkessä ympärillä oli enää pelkkää pimeyttä ja sitten seisoin hiljaisella asemalla syystuulen tarttuessa hiuksiin; Tampere kertoi mulle tarinoita elämää suuremmasta vapaudesta ja istuin hetkeksi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita ajatusten ollessa tähdenlentoja jostain kaukaisuudesta. Harhailin kadunkulmalta toiselle hiljaisten katuvalojen seuratessa mun matkaa korkealla yläpuolella, olisin halunnut tanssia läpi kaupungin pelkästä vapauden riemusta ja olla sitten vain äärettömän hiljaa, kun kaupunki ympärillä kuiskailee rakkautta jokaisessa sävellajissa.

Myöhemmin seisoin ylioppilastalon hämärässä odottamassa jotain uskomattoman kaunista, puolentoista tunnin odottamisen jälkeen olin pelkkää suurta onnellisuutta laulaja-kitaristin silittäessä mun hiuksia ensimmäisen biisin aikana ja sanojen it's a destructive machine ticking the numbers every second builds the pressure in my head muistin jälleen kerran keikoilla käymisen hienouden. Loputtomasti hymyillen rakastin jokaista hetkeä ensimmäisestä biisistä viimeisiin sanoihin, nostin kädet ilmaan kerta toisensa jälkeen päästäen irti kaikesta ja huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista; olin jälleen enemmän kuin koskaan elossa ja kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvoja olin olemassa vain sitä hetkeä varten. Tunsin selkärangassa valtameren verran maailman suurinta rakkautta, suljin silmäni hetkittäin kadottaakseni todellisuuden täydelliseen musiikkiin ja sanoihin bring me home where i belong bring me home bring me home, viimekertainen unenomainen täydellisyys vaihtui järjettömän suureen lavalta yleisön viimeiseen riviin saakka yltävään tunnelataukseen ja ehkä siellä lavalla nautittiin vähintään yhtä paljon kuin yleisössä.

Muistikirjaan rakkaita terveisiä mustalla tussilla, mua käskettiin hymyilemään enemmän ja lopulta puoli kolmen aikaan yöllä kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmiin mun halatessa Mikko von Hertzeniä; kiitollisuus kasvoi uskomattoman suureksi ja sanat eivät enää riittäneet. Pärjäätkö sä, multa kysyttiin huolestuneena ja myöhemmin kävellessäni nimettömillä kaduilla katuvalojen kertoessa jälleen tarinoitaan vapaudesta mietin olleeni sinä iltana onnellisempi kuin koskaan aiemmin; tämä keikka oli ehdottomasti paras ja tunnelataukseltaan kaunein, jonka mä olen saanut todistaa. Vielä saapuessani Helsinkiin seitsemän aikaan aamulla olin pelkkää järjettömän suurta onnellisuutta, loistin rakkauttani hiljaisilla kaduilla ja kirjoitin muistikirjaan sanoja kiitollisuudesta.

Lisää kauniita lauseita aiheesta täällä!

NOT COMING HOME II

Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä istuin junassa matkalla kotiin rumien sanojen iskiessä vasten kasvoja, seuraavana päivänä istuin nojatuolissa vastaamassa uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin psykologin vastaanotolla ja myöhemmin kävelin tuntemattomilla kaduilla eksyen omiin ajatuksiini; neljän viimeisimmän vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohitse filminauhana, en tunnistanut itseäni ensimmäisestäkään kohtauksesta ja seuraavassa kadunkulmassa kysyin itseltäni olenko mä todella ihminen, joka hukkuu murheisiinsa tunnistamatta onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilta. Silloin lopulta ymmärsin, etten halua enää harhailla kadunkulmasta toiseen näkemättä maailman kauneutta ja istua parvekkeen hämärässä itkemässä elämääni; joistain asioista täytyi osata päästää irti, opeteltava avaamaan silmänsä maailman kauneudelle ja astuttava ulos kuoresta, jonka turvaan olin piiloutunut vuosien mittaan pääsemättä sieltä enää päivänvaloon.

Samana päivänä löysin kauneuden vanhasta musiikkirakkaudesta, sanoista you’re somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at the horizon till the pain has gone ja olin pelkkää hiljaisuutta auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella; niissä sanoissa oli yksinkertainen totuus elämästä ja lupaus siitä, että maailmassa on vielä mielettömän paljon ymmärrettävää. Toista vierailua psykologin hämärässä vastaanottohuoneessa ei tullut, aloin etsimään itseäni lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, istuin kerta toisensa jälkeen parvekkeella kirjoittamassa ruutupaperille sanoja maailman kauneudesta ja etsin vastauksia uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin; kuka mä olen oikeastaan olen, millaisia asioita mä elämässä arvostan ja millaisia asioita mä elämältä haluan?

Niihin kysymyksiin uskoin löytäväni vastauksia olemalla kärsivällinen ja kuuntelemalla itseäni enemmän, mutta lopulta löysin itseni kävelemästä satamassa aamuyöhön saakka jatkuneiden juhlien jälkeen tuuliaisen tarttuessa hiuksiin. Mintunvihreät kengät jalassa tunsin olevani yhä toivottomammin eksynyt kysymyksiin betoniviidakoiden armottomuudessa ja kesäkuun kymmenentenä päivänä päätin lopulta suunnata takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin etsimään itseäni maailman tutuimmilta kaduilta; niiltä kadunkulmilta, jotka ovat nähneet kaksikymmentä vuotta mun elämästäni. Istuin viikkoja kirjoittamatta sanaakaan, kävelin metsäpoluilla hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä ja kerta toisensa jälkeen löysin itseni itkemästä omaa elämääni hiljaisilla kaduilla, kun jokin rintalastan alla kasvoi niin suureksi että olisin halunnut huutaa huutamasta päästyäni; menneisyys tuntui raskaana taakkana selkärangan jokaisessa nikamassa mun juostessa kovempaa kuin koskaan ja herätessäni liian aikaisin matkustamaan maaseudun rauhaan.

Heinäkuun lopulla palasin Helsinkiin hymyilemään typerästi järjettömän suurelle rakkauden määrälle Von Hertzen Brothersin keikalla, kun sanat i wish i could be like a rainbow bringing a smile on your face olivat juuri ne oikeat siihen tilanteeseen ja kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiin. Kädet ilmassa päästin irti kerta toisensa jälkeen ja vesipisaroiden pudotessa kasvoille olin pelkkää onnellisuutta ilta-auringon loisteessa; silloin mä uskoin ymmärtäneeni jotain tämän maailman kauneudesta ja ehkä siitäkin, kuinka peilikuvasta katsoi omalla tavallaan kaunis ihminen. Seuraavan kuukauden ajan etsin itseäni museoiden hiljaisuudesta, seikkailin tuntemattomilla kaduilla ilman karttaa ja istuin öiden hämärässä juomassa viiniä hienojen ihmisten kanssa kadottaen hetkiä alkoholin aiheuttamaan onnellisuuteen, kunnes syyskuun ensimmäisistä päivistä lähtien tunsin jälleen olevani eksynyt kysymysten armottomaan betoniviidakkoon; keksin tekosyitä voidakseni viettää kokonaisia viikonloppuja yksin ja tekosyitä välttääkseni alkoholin värittämiä iltoja. Mä en halunnut enää satuttaa itseäni vääränlaisilla ystävyyssuhteilla tai turruttaa tunteita alkoholilla ja lokakuun kuudentena istuin suuressa salissa meditoimassa ensimmäistä kertaa elämässäni, tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Amman ja samana iltana seisoessani Myyrmäen asemalla tiesin tarkalleen, millaisia asioita mä elämältä haluan ja millaisia asioita mä tässä elämässä arvostan.

Tämä vuosi on ollut tavallaan mielettömän antoisa, mutta samalla tämä on ollut uskomattoman raskas vuosi ja mä olen joutunut päästämään irti monista asioista: muistoista vuosien takaa, joistakin ystävyyssuhteista ja lukemattoman monista muista ristiriitaa aiheuttavista asioista. Tämän vuoden aikana mä olen oppinut päästämään irti sisäisistä ristiriidoista ollakseni onnellinen, luopunut esimerkiksi aamuyön ensimmäisiin tunteihin saakka juhlimisesta ja vähitellen oppinut näkemään maailman kauneuden jokaisessa kadunkulmassa tuntien sisäistä rauhaa tämän kaupungin kiireisillä kaduilla. Näiden kymmenen kuukauden aikana mä olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaista rakkautta, uskaltanut taas hymyillä pienille asioille ja uskonut lopulta löytäneeni vastaukset niihin uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin. Musiikkikarttojen avulla kokonaiseksi ihmiseksi, mietin viime lauantaina nostaessani kädet ilmaan Von Hertzen Brothersin keikalla kahdeksatta kertaa tänä vuonna ja tunsin kaiken tämän vuoden aikana tapahtuneen huipentuvan siihen onnellisuuteen.

Von Hertzen Brothers on ollut musiikillaan läsnä jokaisessa tilanteessa tänä vuonna, mä olen vuodattanut miljoonia kyyneliä sanojen been lost in these darkest fears for so many years still trying to find the way out from this mind lävistäessä tajuntaa ja istunut sitten auringonlaskujen aikaan kallioilla rakastamassa maailman kauneutta samaisen bändin musiikin maalatessa horisontissa siintävää kaupunkia vielä entistäkin kauniimmaksi; tämän bändin musiikki on nähnyt tänä vuonna jokaisen kyyneleen elämän kaatuessa niskaan, jokaisen varovaisen hymyn maailman näyttäessä vihdoin uskomattoman kauniilta ja vaikka viime lauantaina itkin Mikko von Hertzenin olkapäätä vasten, mä olin aivan käsittämättömän suurta onnellisuutta jokaisella solullani. Sanat eivät riitä kuvailemaan kiitollisuuden määrää, ilman kyseistä bändiä mä en todennäköisesti istuisi tässä kirjoittamassa sanoja onnellisuudesta tai ylipäätään olisi koskaan uskaltanut päästää irti kaikista niistä asioista, jotka lopulta vain satuttivat.

Kiitos.

MÄ NAURAN TÄLLE

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka on vaikuttanu elämääni jollain tavalla; ihmisiä, jotka ovat tulleet elämääni jostain syystä ja jättäneet jälkensä sydämeeni. Sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat tietämättään vaikuttaneet aivan uskomattoman paljon ja eilen tapasin sattumalta yhden näistä ihmisistä. Toni Wirtanen on vaikuttanut elämääni valehtelematta enemmän kuin monet muut ihmiset, olen hukkunut värivaloihin kerta toisensa jälkeen uskomattoman rakkaan bändin noustessa lavalle ja kaksi vuotta sitten seisoin taiteilijoiden sisäänkäynnin edustalla pimeässä, kun kyseinen mies tarttui käteeni ja tein yhden elämäni suurimmista lupauksista: se lupaus on pitänyt ja siitä olen uskomattoman onnellinen. Hyvä Jenna, minulle sanottiin kertoessani nyt kaksi vuotta lupauksen tekemisen jälkeen pitäneeni kyseisen lupauksen ja halatessani samaista miestä ihmisvilinässä iltapäivän vaihtuessa vähitellen pimeyteen.

Nimikirjoitukseen silmämuna kahden vuoden takaisen keikan kunniaksi, tälle kiitollisuudelle ei oikeastaan ole olemassa ensimmäistäkään sanaa ja kuukauden päästä aion jälleen hukkua värivalojen loisteeseen bändin noustessa lavalle uuden biisinsä kanssa. Apulanta on aikoinaan ollut vuosien ajan se kaikista rakkain bändi, olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen bändin tuotantoa ja rakastanut sydämeni pohjasta tuntematta kertaakaan heikkoutta rakkauden ollessa järjettömän suurta: kyseisellä bändillä on ollut suuri vaikutus musiikilliseen heräämiseeni ja kuunnellessani tänään bändin uusinta biisiä, tunnen ylitsevuotavaa ylpeyttä. Apulanta ei kuitenkaan saa enää suurimman musiikkirakkauden paikkaa itselleen, vuodet ovat tuoneet mukanaan uskomattoman paljon erittäin rakasta musiikkia ja tänään suuntaan Tampereelle suurimman musiikkirakkauteni Von Hertzen Brothersin keikalle kahdeksatta kertaa tämän vuoden aikana, mä olen pelkkää suurta rakkautta ja aion hukkua onnellisuuteen hetki toisensa jälkeen.

Niin ja soittolistaan tästä!

as starlit skies above

Seurasaaren hiljaisuus sai mut tänään muistamaan kaipuuni luontoon, vanhojen havupuiden katveeseen ja sammaleen peittämille kallioille. Kuuntelin hiljaisuutta kävellessäni hiekkateillä ilman todellista määränpäätä, hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja hetkeksi aikaa unohdin kaiken muun; istuin vanhalle puiselle puistonpenkille kirjoittamaan kauniita lauseita vapaudesta ja tähdenlennoista talviöiden kylmyydessä. Takkatulen hiljaisesta tanssista tupakeittiön hämärässä, valkoisiin lakanoihin nukahtamisesta ja jäniksen jalanjäljistä koskemattomalla hangella; lumimyrskyistä jossain kaukana ja kaikesta siitä, mikä on satojen vuosien ajan ollut todellisuutta.

 

En osannut kaivata kaupungin kiireeseen, tanssin rikkinäiset kengät jalassa kuusipuiden katveessa pikkulintujen yhtyessä tanssiin ja oravan katsellessa mua silmiin hymyilin tyhmästi; olin osa kokonaisuutta, jotain kiireistä kaupnkia suurempaa. Istuin 1600-luvulla rakennetun puukirkon varjoon kirjoittamaan lisää, suljin silmäni hiljentääkseni hetkeksi ajatukseni ja havahduin kirkonkellon vaimeaan ulinaan tuuliaisen tunkeutuessa tapuliin; tuntui aavemaiselta ja silti jollain tavalla turvalliselta, saman kellon vaimeaan ulinaan ihmiset havahtuivat satoja vuosia sittenkin.

Historian suhteen mä olen aina ollut kiinnostunut lähinnä vain arkkitehtuurista, pienistä yksityiskohdista ja tavallisten ihmisten elämästä; arkipäiväisistä asioista ja siitä, mitä elämä on oikeasti ollut. Ehkä juuri siitä syystä rakastuin toivottomasti saaren tällä hetkellä suljettuun ulkomuseoon ja hymyilin jälleen tyhmästi kulkiessani ajassa satoja vuosia taaksepäin, kun vanhojen hirsiaittojen ohitse kulkiessa tuulessa tuoksui terva ja tuulimyllyn pysyessä hiljaa aloillaan. Hetken aikaa olin vaaleahiuksinen tyttö satojen vuosien takaa vanhojen puutalojen kertoessa mulle tarinoita naisista tyylikkäissä vaatteissaan, kiesiajeluista valkoisilla hevosilla sunnuntaisin ja lapsista puutalojen sisäpihoilla, he hyppivät narua paljain jaloin.

Halusin päästä osaksi niitä tarinoita, kävelin sammaleen peittämän kallion poikki punaisen puutalon pihaan ja tuntui jollain tavalla aavemaiselta, kuin jokainen siihen pihaan astuneista ihmisistä olisi katsellut jostain kaukaa. Mä kerroin niille tarinoita lumimyrskyistä satojen vuosien takaa ja kävelin sitten hiekkateillä miettien jääväni vielä hetkeksi puiselle puistonpenkille kirjoittamaan kauniita lauseita, mutta en mä kuitenkaan jäänyt; kävelin pitkää siltaa myöten pois saarelta onnellisuus mukanani ja annoin tuulen tarttua hiuksiin.