Seurasaaren hiljaisuus sai mut tänään muistamaan kaipuuni luontoon, vanhojen havupuiden katveeseen ja sammaleen peittämille kallioille. Kuuntelin hiljaisuutta kävellessäni hiekkateillä ilman todellista määränpäätä, hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja hetkeksi aikaa unohdin kaiken muun; istuin vanhalle puiselle puistonpenkille kirjoittamaan kauniita lauseita vapaudesta ja tähdenlennoista talviöiden kylmyydessä. Takkatulen hiljaisesta tanssista tupakeittiön hämärässä, valkoisiin lakanoihin nukahtamisesta ja jäniksen jalanjäljistä koskemattomalla hangella; lumimyrskyistä jossain kaukana ja kaikesta siitä, mikä on satojen vuosien ajan ollut todellisuutta.
En osannut kaivata kaupungin kiireeseen, tanssin rikkinäiset kengät jalassa kuusipuiden katveessa pikkulintujen yhtyessä tanssiin ja oravan katsellessa mua silmiin hymyilin tyhmästi; olin osa kokonaisuutta, jotain kiireistä kaupnkia suurempaa. Istuin 1600-luvulla rakennetun puukirkon varjoon kirjoittamaan lisää, suljin silmäni hiljentääkseni hetkeksi ajatukseni ja havahduin kirkonkellon vaimeaan ulinaan tuuliaisen tunkeutuessa tapuliin; tuntui aavemaiselta ja silti jollain tavalla turvalliselta, saman kellon vaimeaan ulinaan ihmiset havahtuivat satoja vuosia sittenkin.
Historian suhteen mä olen aina ollut kiinnostunut lähinnä vain
arkkitehtuurista, pienistä yksityiskohdista ja tavallisten ihmisten
elämästä; arkipäiväisistä asioista ja siitä, mitä elämä on oikeasti ollut. Ehkä juuri siitä syystä rakastuin toivottomasti saaren tällä hetkellä suljettuun ulkomuseoon ja hymyilin jälleen tyhmästi kulkiessani ajassa satoja vuosia taaksepäin, kun vanhojen hirsiaittojen ohitse kulkiessa tuulessa tuoksui terva ja tuulimyllyn pysyessä hiljaa aloillaan. Hetken aikaa olin vaaleahiuksinen tyttö satojen vuosien takaa vanhojen puutalojen kertoessa mulle tarinoita naisista tyylikkäissä vaatteissaan, kiesiajeluista valkoisilla hevosilla sunnuntaisin ja lapsista puutalojen sisäpihoilla, he hyppivät narua paljain jaloin.
Halusin päästä osaksi niitä tarinoita, kävelin sammaleen peittämän kallion poikki punaisen puutalon pihaan ja tuntui jollain tavalla aavemaiselta, kuin jokainen siihen pihaan astuneista ihmisistä olisi katsellut jostain kaukaa. Mä kerroin niille tarinoita lumimyrskyistä satojen vuosien takaa ja kävelin sitten hiekkateillä miettien jääväni vielä hetkeksi puiselle puistonpenkille kirjoittamaan kauniita lauseita, mutta en mä kuitenkaan jäänyt; kävelin pitkää siltaa myöten pois saarelta onnellisuus mukanani ja annoin tuulen tarttua hiuksiin.
Sinut on haastettu! :)
VastaaPoistahttp://discreetlyfab.blogspot.com/2013/11/11-faktaa-haaste.html