Viimeisimmän viikon ajan mä olen ollut valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, pimeyden maalatessa maailmaa mustalla istunut parvekkeella kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin ja lopulta itkenyt kerta toisensa jälkeen yhden suurimman musiikkirakkauden viimeiseksi jääneen biisin täyttäessä huonetta onnellisuudella. Musiikki ei kuitenkaan koskaan katoa mihinkään, mä olen ajatellut lokakuun vaihtuessa marraskuuhun maailman ollessa lohduttoman harmaa ja tanssittaessani sormia mustilta koskettimilta valkoisille.
Mä olen päättänyt hymyillä itkemisen sijaan, kävellyt villasukat jalassa keittämään itselleni teetä ja kynttilän valossa unohtunut kauniisti kirjoitettujen kirjojen sivuille rakastamaan maailmaa. Valvonut öitä kirjoittamassa melankolialla väritettyjä lauseita tämän kaupungin kaduilta, juonut luvattoman paljon suklaateetä ja herännyt aamuisin jatkamaan kirjoittamista; laittanut hiukset nutturalle ja pukeutunut liian suureen villapaitaan. Katsellut syksyn viimeisiä muuttolintuja taivaalla, tanssinut villasukat jalassa tässä pienessä huoneessa ja ollut lopulta pelkkää onnellisuutta, marraskuusta tulee mielettömän kaunis ja kohta mä täytän kaksikymmentäyksi.
Lähetä kommentti