Välillä sitä unohtuu miettimään, kuinka onkaan kiitollinen lapsuusvuosista pikkukaupungin rauhallisuudessa. Kesäpäivistä järven rannalla aaltojen lyödessä rantahiekkaan, mattolaiturilla istumisesta auringon lämmittäessä selkärankaa ja lippakioskilta ostetuista jäätelöistä, kun pikkukaupunki oli kauneimmillaan oopperavieraiden kävellessä sataman kautta linnan viileyteen. Jokaisesta kylmästä talviyöstä puulämmitteisessä talossa ja lumilinnoista vuoden vaihtuessa seuraavaan; niistä mä kirjoitin eilen kolmesataa kilometriä lumisateen peittäessä maailmaa hiljalleen viattomuudella ja katselin pimeässä uinuvaa maailmaa ikkunan takana, kuuntelin hiljaista kohinaa jossain kaukana.
Jollain tavalla niitä kotimatkoja kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa osaa vanhemmiten arvostaa enemmän, ajattelin vielä kolmensadan kilometrin jälkeen päästessäni kotiin nukkumaan harmaalla maalattuun huoneeseen. Puutalon hiljaiset äänet kertoivat tarinoita unohtuneilta vuosilta, olin uskomattoman kaunista rauhallisuutta tähtipölyä takkuisissa hiuksissani ja lopulta nukahdin näkemään unia vuosisatojen takaisista lumimyrskyistä.
Aamulla makasin parkettilattialla tuntemassa musiikin selkäytimessä saakka ja ei
tarvinnut sulkea silmiään kuullakseen monta kertaa kuuntelemassaan
levyssä uusia äänimaisemia; taianomaista kauneutta ja sitä havahtuu miettimään, miksi ei koskaan aiemmin huomannut. Hiljaiset talviyöt valkoisissa lakanoissa ja pakkasaamut vanhassa talvitakissa maailman pukeutuessa jääpeitteeseen, ehkä taianomaisissa ääimaisemissa on jotain samankaltaista; niiden kauneuden huomaa vasta katseltuaan kuvaa tarpeeksi kauan, pysähdyttyään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan ja avatessaan sielunsa kaikelle sille. Ikkunan toisella puolella oravan loikatessa havupuusta toiseen hymyilin ymmärtäen jotain maailman kauneudesta, katselin tuuliaisen huojuttavan
puiden latvoja rauhallisesti ja teki mieli juosta metsäpoluilla luonnon ottaessa mut turvalliseen syliinsä.
Tuntuu aivan mielettömältä olla jälleen kotona, tanssia villasukat jalassa liukkaalla parkettilattialla ja nojata leivinuuniin maailman ollessa ikkunan takana pelkkää harmaata kylmyyttä; hiljaisilla kaduilla ei ensimmäistäkään vastaantulijaa, tähän aikaan vuodesta ihmiset piiloutuvat lämpimiin koteihinsa syyssateilta ja odottavat lumihiutaleiden maalaavan maailman jälleen kerran viattomuudella. Kuuntelen vielä hetken aikaa taianomaisia äänimaisemia ja nukahdan sitten hiljaisuuteen, enkä kaipaa kiireisille kaduilla kolmensataa kilometriä etelään.
Lähetä kommentti