Kymmenen vuotta sitten rakennettiin lumilinnoja kahdenkymmenen asteen pakkasessa, poltettiin tähtisädetikkuja vuoden vaihtuessa seuraavaan ja kiivettiin korkealle katselemaan maailmaa muuttolintujen siiveniskujen tahdittamana. Unohduttiin metsän varjoihin auringonsäteiden verhotessa maailmaa kauneuteen, keinuttiin taivaansiniseen lintuparven lentäessä ylitsemme ja hiljaisina aamuina hukuttauduin harhaluuloon, että kymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin päiväkirjaani saavuttaneeni suurimmat haaveeni ja tietäväni tarkalleen tulevaisuudensuunnitelmani kymmenelle seuraavalle vuodelle.Kun kymmenen vuotta harhaluuloon hukkumisen jälkeen katselen peilikuvaani, se kymmenen vuoden takainen vaaleahiuksinen pikkutyttö tuntuu kaukaiselta ja jollain tavalla vieraalta. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, vaaleahiuksinen pikkutyttö on värjännyt hiuksensa syvänmustalla ja huudattanut tummanpuhuvaa musiikkia rakastuttuaan melankolian kauneuteen, tuntenut maailman painon selkärankansa jokaisessa nikamassa ja juossut kaatosateessa katuvalojen maalatessa maailmaa lämpimillä väreillä. Istunut kerrostalojen katoilla kertomassa tulevaisuudensuunnitelmista ja lopulta vaaleahiuksisena tyttönä muuttanut kolmensadan kilometrin päähän olemaan onnellinen; kirjoittamaan kauniita lauseita ohikulkijoista ja hymyilemään vähän.
Kymmenen vuoden juoksemisen jälkeen en tunne saavuttaneeni ensimmäistäkään suurta haavettani tai osaavani vastata maailman vaikeimpiin kysymyksiin; millaista työtä mun tulevaisuudessa nähdään tekevän, millaiseen kaupunkiin mun nähdään lopulta rakentavan kotini ja ostetaanko farmariauto lainarahalla. Jossain vaiheessa havahtuu huomaamaan, ettei juoksemalla pääse eteenpäin yhtään sen nopeammin ja välillä täytyy osata pysähtyä hetkeksi hengittämään keuhkot täyteen raikasta ilmaa ensilumen sataessa kasvoille lämpiminä lumihiutaleina. Kuunnella tuulen kuiskivan korvaan tarinoita tähtitaivaan kauneimmista tähdistä, istua kallioilla katselemassa kaukana horisontissa siintävää kaupunkia ja olla aivan äärettömän hiljaa
kuunnella luonnon hiljaista kauneutta
ja tuntea olevansa osa kokonaisuutta
pikkulintujen laulaessa vapaudesta ensimmäisenä pakkasaamuna. Näiden kymmenen vuoden jälkeen en tunne saavuttaneeni mitään järjettömän suurta, mutta ainakin olen oppinut olemaan uskomattoman onnellinen ympäröivän maailman kauneudesta ja pysähtymään hetkittäin kuuntelemaan ääretöntä hiljaisuutta hymyillen; se on mulle merkityksellisempää kuin haaveiden saavuttaminen.
Lähetä kommentti