Seurasaaressa hengitän keuhkojen täydeltä ääretöntä hiljaisuutta, liikenteen äänet katoavat metsän hiljaiseen huminaan ja alkutalven jäätävä tuuliainen tarttuu hiuksiin mun kävellessä metsäteillä hiljaisuuden keskellä. Kirkonkello kumisee vaimeasti tuuliaisen päästessä kellotapuliin, jään kuuntelemaan sen tarinoivan hiljaisista jumalanpalveluksista ja lumenvalkeaan pukeutuneista onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista; ensimmäisistä suudelmista alttarilla auringonsäteiden murtautuessa ikkunoista, yömyöhään jatkuneista hääjuhlista kartanoiden hämärässä ja ensimmäisistä aamuista vaimoina. Kuuntelen kirkonkellon vähitellen hiljenevän, harhailen päämäärättömästi metsäteillä pikkulintujen lentäessä vapauttaan ja haluaisin kirjoittaa rakkauskirjeitä muuttolinnuille jossain kaukana.
Istun vanhan hirsitalon portailla tuuliaisen jatkaessa kirkonkellojen tarinaa onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, suljen silmäni tunteakseni tarinan selkärankani jokaisessa nikamassa ja lopulta tunnen kuuluvani tarinaan; takkatulen hiljaiseen tanssiin tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman viattomuuteen, kylmyyttä huutaviin talviöihin makuukamareiden lämmössä ja varhaisiin aamuihin ennen auringonnousua. Tavalliseen talvipäivään tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, varhaisista aamuista valkoisiin lakanoihin nukahtamiseen saakka kuulun tarinaan. Hymyillen haaveilen hirsitalon lämmöstä ja kuiskaan ilmaan palaavani vielä, tällä saarella on kerta toisensa jälkeen kauniimpia tarinoita kerrottavana.
Lähetä kommentti