JOS SE OLI VIIMEINEN ILTA, AINAKIN SE OLI ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS

 

Kun huhtikuun yhdeksäntenä iltana kävelimme hiljaista kylätietä en osannut olla miettimättä itsekseni, kuinka se saattaisi olla viimeinen kerta, kun kävelisimme sitä kylätietä, josta on vuosien saatossa tullut meille valtavan rakas. Illan viimeisten auringonsäteiden maalatessa tuttua maisemaa lämpimin sävyin pysähdyimme hetkittäin kuuntelemaan loputonta hiljaisuutta, katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa ja ihmettelemään, kuinka uskomattoman onnellisia me olimme aina olleet siellä, niissä kauniissa maisemissa metsien ja peltojen keskellä. Viimeisimmän vuoden aikana maisema oli alkanut vähän muuttua metsän harventamisen seurauksena, mutta se oli siitä huolimatta se sama kuin lapsuusvuosinani, se sama, jonka keskelle olen vuosien saatossa saanut aina palata hengittämään ja jonka keskelle tahtoisin palata koko loppuelämäni, vaikka minä tiedänkin, etten voi.

Nousimme kylätieltä lumista rinnettä pitkin vähän korkeammalle ja istuimme ihan hetkeksi pehmeän sammalen, jäkälän ja mustikanvarpujen keskelle, sinä iltana siitä näki kauas ja unohduin miettimään itsekseni, että mikäli se olisi viimeinen ilta niissä maisemissa, ainakin se olisi aivan äärettömän kaunis sellainen ja niin oli ollut koko viimeinen viikko niissä rakkaissa maisemissa. Sen viikon aikana kevät oli alkanut tuoksua ilmassa, olin seisonut aamuisin villasukat jalassa mökin kuistilla kuuntelemassa lintujen laulua ja kävellyt pitkin hiljaista kylätietä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, hengittänyt keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa katsellessani pienen karvakuonon juoksevan ympäri pihapiiriä. Nauranut juostessani lumihuntuun verhoutuneella pellolla, istunut vanhassa keinutuolissa musiikin kuiskaillessa harmoniaansa tuvan nurkissa ja katsellut takkatulen rauhoittavaa tanssia, tulen sammuttua nukahtanut tuvan lämpöön ja nähnyt unia lapsuusvuosistani, kauniista kesäpäivistä.

 

Se oli ollut ihan äärettömän kaunis viikko, huomasin vielä miettiväni kävellessämme takaisin mökille viimeisten auringonsäteiden jäädessä jo korkeiden puiden taakse ja hämärän alkaessa vähitellen laskeutua maiseman ylle. Päästyämme lopulta mökille kävimme hakemassa liiteristä polttopuita, lämmitimme vielä saunan viimeisen illan kunniaksi ja istuessamme myöhemmin saunan lämmössä minä suljin hetkeksi silmäni, kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä. Ihan äärettömän kaunis viikko, minä huokaisin vielä ääneen istuessamme saunan jälkeen hetken mökin kuistilla ja kuunnellessamme hiljaisuutta, joka tuntui kaikuvan siinä loputtoman pimeyden keskellä. Ehkä nähdään vielä, vilkutin seuraavana aamuna katsoessani vielä kerran taakseni ajaessamme pois.

 

SE OLI ENSIMMÄINEN OHIKULKIJA SINÄ AAMUNA

 

Pian huhtikuun ensimmäisten päivien jälkeen lumihuntuun verhoutunut mökkitie alkoi olla enää vain kaukainen muisto menneestä talvesta ja kävellessäni yhtenä aamuna sulaneen lumen jäljiltä mutaista mökkitietä rakkaan karvakuonon kanssa hymyilin itsekseni, kuinka ilmassa tuoksui kevät. Auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni pysähtyessämme ihmettelemään lumen alta paljastuneita mustikanvarpuja, pehmeää sammalta ja talven aikana pudonneita männyn oksia, ne tekevät minut joka kevät tavattoman onnelliseksi, luonnon pienet ihmeet. Traktori kulki ohitsemme hiljaista kylätietä ja pieni karvakuono jäi katsomaan sen perään, se oli ensimmäinen ohikulkija sinä aurinkoisena aamuna ja minä en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka ihmeelliseltä sekin tuntui.

 

Iltapäivällä auringonsäteet maalasivat varjoja tuvan lattiaan, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi aloilleni, katosin rakkaan kirjan sivuille, aivan kuin toiseen maailmaan. Olimme hetken aivan kahdestaan ja rakkaan karvakuonon murahtaessa unissaan havahduin kirjan sivuilta miettimään, miltä tuntuisi elää niin, asua metsien keskellä hiljaisen kylätien varrella ja ihmetellä ohitse kulkevaa traktoria, kävellä iltaisin pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä otsalampun valaistessa edessäni avautuvaa maisemaa. Hetkittäin minusta tuntuu, että se on juuri sitä, mitä elämältäni tahtoisin, minä hymyilin ja katosin taas kirjan sivuille, join lämmintä teetä vuosikymmeniä vanhasta mukista ja hengitin syvään, tarina vei minut mukanaan.

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI TÄNÄ KEVÄÄNÄ?

 

En ole oikeastaan koskaan erityisemmin rakastanut kevättä, en ole rakastanut katupölyyn verhoutuvia katuja, väkivaltaisen kirkkaita valonsäteitä tai kuraa, joka kantautuu kuin väistämättä pienen karvakuonon tassuissa puhtaisiin lakanoihin. Tänä vuonna minä olen kuitenkin rakastanut kevään jokaista hetkeä, kuunnellut aamuisin lintujen laulua kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin niitä katupölyyn verhoutuneita katuja ja katsellut iltapäivisin ikkunasta, kuinka ohuet jäälautat ajelehtivat järvellä. Niistä kevään kauniista hetkistä ja pienistä asioista, jotka ovat tehneet minut tänä keväänä valtavan onnelliseksi, tahdon kirjoittaa tänään, kun sade piiskaa ikkunalasia ja maisema verhoutuu harmaaseen, tänään, kun vesisade muuttuu aina hetkittäin räntäsateeksi.

     Tänä keväänä minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Asfaltin paljastuminen lumen alta. Asuessani kymmenen vuotta sitten rakkaassa pikkukaupungissa hymyilin keväisin itsekseni, kun sain loputtomalta tuntuneen talven jälkeen ottaa ne kevään ensimmäiset askeleet lumen alta paljastuneella kuivalla asfaltilla. Oli ihmeellistä, kuinka onnelliseksi se teki minut silloin ja kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut tänäkin keväänä kerta toisensa jälkeen kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja tuntiessani hetkittäin lumen alta paljastuneen asfaltin jalkojeni alla, kesä oli niinä hetkinä aina askeleen lähempänä ja se tuntui uskomattoman hyvältä, jollain tavalla uudelta ja ihmeelliseltä, helpottavalta.

 

x Vapauden tunne auton ratissa. Olen tavallaan koko elämäni pelännyt jo pelkästään ajatusta autolla ajamisesta ja siksi minä uskalsin vasta puolitoista vuotta sitten auton rattiin, eikä pelko päättynyt siihen hetkeen vaan se oli läsnä jokaisella ajotunnillani ja vielä monta kuukautta senkin jälkeen, kun sain ajokortin. Tänä keväänä olen kuitenkin viimein alkanut todella nauttia ajamisesta, olen alkanut nauttia siitä loputtomasta vapauden tunteesta ajaessani pienen karvakuonon kahdestaan kohti rakasta pikkukaupunkia ja siitä valtavasta rauhasta ajaessani yksin keskellä yötä Tampereelta kotiin, olen alkanut nauttia ja se on tehnyt minut ihan äärettömän onnelliseksi.

 

 

x Rauhalliset aamut. Tänä keväänä olen rakastanut aamuja, joina olen saanut herätä mökin lämpimästä tuvasta ja kävellä pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaista kylätietä, mutta niin minä olen rakastanut myös sellaisia aamuja, joina olen saanut herätä täältä rakkaasta kodistamme ilman kiirettä yhtään mihinkään ja keittää teetä auringonsäteiden maalatessa juovia valkoisille seinille, musiikin kuiskaillessa kotimme nurkissa. Ne rauhalliset aamut ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi ja toivon, että tänä keväänä olisi vielä monta sellaista aamua, kun minun ei tarvitse kuin olla ja hengittää, kuunnella, kuinka linnut laulavat vapauttaan ikkunalasin takana.

x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Minusta tuntuu, että musiikki palaa luokseni kahdesti vuodessa, luonnon verhoutuessa syksyn kauneimpaan ruskaan ja talven vaihtuessa vähitellen kevääseen. Tänä keväänä musiikki on kulkenut vierelläni aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina, ottanut turvalliseen syliinsä ja keinuttanut mukanaan tunteiden valtamerissä, enkä tiedä, olisinko voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi.

 

x Luonnon herääminen pitkän talven jälkeen. Se, kuinka luonto alkaa vähitellen herätä kevääseen loputtomalta tuntuneen talven jälkeen, tekee minut uskomattoman onnelliseksi jokaisena keväänä. Onnelliseksi se on tehnyt minut tänäkin keväänä, se, kuinka leskenlehdet ovat nousseet routaisesta maasta omenatarhan aidan takana, ruoho on alkanut vihertämään katujen varsilla ja lehtipuut ovat kasvattaneet silmunsa, enkä tiedä lakkaanko minä koskaan ihmettelemästä sitä, kuinka se kaikki tapahtuu ihan kuin huomaamatta. Se on niin ihmeellistä ja kaunista, että tänäkin keväänä minä olen pysähtynyt lukemattomia kertoja ihmettelemään sitä kaikkea, luontoa ja sen voimaa, sitä, kuinka jokaisen talven jälkeen se herää aina uudelleen kauniimpana kuin koskaan aiemmin.

 

ENSIMMÄISINÄ ILTOINA PIMEYS TUNTUI PELOTTAVALTA

 

Muutama viikko sitten istuimme mökin saunassa, ikkunalasin takana pimeys verhosi maiseman tummansiniseen samettiin ja mietin hetken itsekseni, kuinka ensimmäisinä iltoina se tuntui aina kummalliselta ja kieltämättä vähän pelottavaltakin, se valtameren kokoinen pimeys ikkunalasin takana. Oli ollut uskomattoman kaunis päivä ja vain hetkeä aiemmin illan viimeiset auringonsäteet olivat värittäneet maisemaa lämpimillä sävyillään meidän kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, mutta istuessani saunassa pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana en osannut olla miettimättä, kuinka niinä ensimmäisinä iltoina se valtameren kokoinen pimeys tuntui aina vähän kummalliselta, pelottavaltakin. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä, olin onnellinen siitä päivästä, siitä hetkestä saunan lämmössä maailman rakkaimman kanssa.

Vielä hetkeä ennen kuin piilouduimme pehmeisiin lakanoihin ja nukahdimme tuvan lämpöön, kävelimme pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä kuun valaistessa matkaamme. Pysähdyimme pimeyden keskelle katselemaan tähtitaivasta ja etsimme tähtikuvioita hiljaisuuden kuiskaillessa puiden latvoissa, ympärillämme metsät uinuivat tähtitaivaan alla ja minä tunsin itseni hetken aivan äärettömän pieneksi, lähes olemattomaksi osaksi tätä suurta maailmaa. Kaupungin kirkkaiden valojen loisteessa tähtitaivasta ei koskaan näe samalla tavalla, minä huokaisin itsekseni ja palatessamme takaisin mökille jäin vielä hetkeksi kuistille katselemaan rakasta maisemaa, hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta, oli siinä pimeydessä jotain kovin rauhoittavaakin.

 

SINÄ AAMUNA JOUTSENET OLIVAT PALANNEET

 

Yhtenä iltana auringonlaskun jälkeen lattia tuntui jalkojeni alla kylmältä, yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta ja unohduin aivan hetkeksi muistelemaan niitä talvi-iltoja, kun lapsuusvuosinani ajoimme koko perheen voimin mökille ja istuimme pikkusiskoni kanssa talvitakit päällä saunassa isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpeni nopeammin kuin tupa ja ei mennyt kauaa, kun emme enää tarvinneet talvitakkeja. Olen muistellut niitä iltoja vuosien saatossa luvattoman useasti lämmöllä, olen muistellut pirttipöydän ääressä syötyjä iltapaloja ja tuvan lattialle nukahtamista kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, olen muistellut niitä aamuja, jolloin pimeän yön jälkeen auringonsäteet murtautuivat sisään verhojen lävitse ja oli kiire päästä ulos leikkimään.

 

Sinä kylmänä iltana sytytin itse takkaan tulen pimeyden syventyessä ikkunalasin takana ja mietin, kuinka juuri sellaista olin kaivannut tavallaan koko alkuvuoden, rauhoittumista takkatulen äärelle ilman kiirettä mihinkään. Katsellessani takkatulen rauhoittavaa tanssia nokisen lasin takana mietin alkuvuotta, sitä, kuinka tuntui kuin aika olisi kulkenut eteenpäin kuin valtoimenaan virtaava joki ja kuin minä olisin kulkenut siinä virrassa silmät sidottuina kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin saakka. Sinä iltana tuntui hyvältä pysähtyä, istua takkatulen ääressä hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana ja tulen hiivuttua nukahtaa pehmeisiin lakanoihin tuvan lämpöön, kuunnella kaappikellon lyövän aikaa eteenpäin aivan kuin lapsuusvuosinani ja nähdä unta kesästä.

 

 

Seuraavana aamuna auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja minä hengitin viileää ilmaa mökin kuistilla, korkeiden koivujen takana järvi nukkui yhä talviuntaan jään alla ja en voinut olla miettimättä, kuinka jää tuskin enää kantaisi. Hetkeä myöhemmin ihmettelimme pienen karvakuonon kanssa varovaisen tuulen rikkomaa hiljaisuutta korkeiden koivujen keskellä, joutsenet ovat palanneet, hymyilin itsekseni kuullessani joutsenten äänet koivujen takaa järveltä. Se oli aivan uskomattoman rauhoittava huhtikuinen aamu, meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään ja palatessamme sisälle piilouduimme vielä hetkeksi peittojen alle, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin suljin silmäni ja hymyilin, olin vain ja hengitin.

MINÄ TAHDON TAAS KIRJOITTAA

 

Siitä on yli kaksi kuukautta, kun minä viimeksi istuin hetkeksi aloilleni kirjoittamaan. Juuri nyt istun pienessä mökissä metsien keskellä lapsuusvuosiltani asti tutun, vähän kuluneen pirttipöydän ääressä, ikkunalasin takana auringonsäteet saavat valkoiset hanget loistamaan kirkkaina ja koivujen takana kauempana horisontissa järvi nukkuu vielä talviuntaan jään alla. Pieni karvakuono nukkuu eteisen lattialla ja kaappikello lyö aikaa eteenpäin väärässä ajassa, tuntuu kuin minun olisi täytynyt päästä tänne asti voidakseni enimmäistä kertaa kuukausiin rauhoittua jälleen hetkeksi kirjoittamaan, mietin katsellessani auringonsäteiden sulattaman lumen putoilevan vesipisaroina katolta, kevät on alkanut vähitellen lähestyä ja se tekee minut juuri nyt valtavan onnelliseksi.

Mietin kirjoittamista jo ajaessani joitakin päiviä sitten yön pimeydessä itsekseni Tampereelta kotiin, olin hetkeä aiemmin hukkunut musiikkiin loputtoman yleisömeren keskellä ja katsellessani auton kirkkaassa valokeilassa avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa havahduin siihen ajatukseen, että tahtoisin tehdä enemmän niitä asioita, jotka tekevät minut äärettömän onnelliseksi. Herätessäni tänä aamuna auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse mökin lämpimään tupaan päätin rauhoittua tänään kirjoittamaan, kävellä pitkin hiljaista kylätietä maailman rakkaimman karvakuonon kanssa ja pysähtyä hetkittäin hengittämään vähitellen lähestyvää kevättä, kuuntelemaan, kuinka kevään lähestyessä palanneet linnut laulavat kylätietä reunustavissa puissa.

 

Niin minä olen tänään tehnyt, istunut tämän vanhan pirttipöydän ääressä kirjoittamassa ensimmäistä kertaa kuukausiin, kuunnellut kaappikellon lyövän aikaa tasaisesti eteenpäin ja hymyillyt kävellessäni pitkin hiljaista kylätietä, katsellut ympärilläni avautuvaa maisemaa ja huokaissut itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen minä olen siitä, että saan viettää taas hetken täällä. Seuraavat päivät aion nauttia jokaisesta hetkestäni täällä, ihmetellä hiljalleen kevääseen heräävän luonnon kauneutta ja niin, kirjoittaa ilman kiirettä mihinkään.

KADONNUT METSÄ JA VALTAVA ONNELLISUUS KAUKANA KOTOA

 

Marraskuun puolivälin jälkeen ajoimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen ihan kahdestaan sinne, missä olemme saaneet vuosien saatossa viettää lukuisia kauniiseen auringonlaskuun päättyneitä kesäpäiviä ja kylmiä syysiltoja, kun on täytynyt laittaa villasukat jalkaan pysyäkseen lämpimänä, ajoimme kahdestaan sinne, missä sydämeni aina rauhoittuu aivan erityisellä tavalla. Lähestyessämme sinä lumisena marraskuisena iltana mökin tienhaaraa edessämme avautui loputtoman pimeyden keskellä auton kirkkaassa valokeilassa näky, jota me emme olleet osanneet yhtään odottaa. Metsä, joka oli reunustanut hiljaista kylätietä vuosikymmenten ajan, oli poissa ja olimme ajaa tutun tienhaaran ohitse jäädessämme ihmettelemään kylätien reunoilla makaavia puupinoja, kuin pala lapsuusvuosieni rakkaista muistoista olisi kadonnut niiden korkeiden puiden mukana, mietin itsekseni.

 

Sinä iltana istuimme mökin kuistilla hiljaisuuden keskellä, edessämme avautuva luminen maisema sai sydämeni jälleen rauhoittumaan ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnekkaita olemmekaan, kun voimme vielä hetkittäin matkustaa sinne, nauttia siitä aivan loputtomasta rauhasta. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, ettei sydämeni rauhoitu missään muualla samalla tavalla kuin siellä metsien keskellä ja hengittäessäni sinä marraskuun iltana keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa hymyilin itsekseni, tuntui uskomattoman hyvältä olla jälleen siellä ja nauttia seitsemännestä vuosipäivästämme niin rakkaassa paikassa. Ennen aamuyön ensimmäisiä tunteja piilouduimme peittojen alle ja nukahdin nopeammin kuin olen nukahtanut viikkoihin, ikkunalasin takana satoi hiljalleen lunta.

 

 

Seuraavana aamuna minä heräsin hiljaisuuteen tuvan lämmössä, kuuntelin seinäkellon viisareiden lyövän aikaa eteenpäin ja join lämmintä teetä vanhassa keinutuolissa, meillä ei ollut sinä aamuna kiire mihinkään ja tuntui hyvältä ihan vain olla, katsella lumista maisemaa ikkunalasin takana ja kietoutua pehmeään neuleeseen, nauttia siitä valtameren kokoisesta rauhasta, joka tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani. Vielä ennen päivän viimeisiä valonsäteitä kävelimme pitkin hiljaista kylätietä, katselimme edessämme avautuvaa muuttunutta maisemaa ja hengitimme keuhkojemme täydeltä kylmää pakkasilmaa, yöllä oli satanut lisää lunta ja vaikka vuosikymmeniä kylätietä reunustanut metsä makasi puupinoissa kylätien reunoilla, maisema oli äärettömän kaunis lumihuntuun verhoutuneena. Auringonlaskun maalatessa taivaan vaaleanpunaisella mietin itsekseni, kuinka onnellinen minä olin kaikesta siitä, lumihuntuun verhoutuneesta maisemasta ja siitä rakkaasta ihmisestä, jonka kanssa sain sitä valtavan kaunista maisemaa katsella, ihmisestä, jonka kanssa olin katsellut tätä maailmaa seitsemän vuotta.

Illalla sytyimme takkaan tulen ja katselimme, kuinka liekit tanssivat vapauttaan tulipesässä, ikkunalasin takana pimeys laskeutui tavattoman rakkaan maiseman ylle ja pakkanen alkoi vähitellen kiristyä, oli tulossa kylmä yö ja ajatus siitä sai mieleni rauhoittumaan, olen aina ollut talven lapsi. Ennen illan viimeisiä tunteja lämmitimme saunan, istuimme saunan lämmössä kaikessa rauhassa nauttien kiireettömyydestä ja kävimme välillä kuistilla hengittämässä viileää ilmaa, se oli ollut suunnattoman kaunis päivä ja sitoessani myöhemmin hiuksiani leteille hymyilin itsekseni, kuinka tulisin varmasti muistamaan sen kauniin päivän vielä vuosikymmenten päästäkin.

 

VIIMEISINÄ PÄIVINÄ AIKA TUNTUI PYSÄHTYNEEN

 

Viimeinä päivinä, jotka vietimme lapsuuteni rakkaissa maisemissa, heräsimme aamuisin syyssateen ropinaan ja jäimme vielä hetkeksi peittojen alle tuvan suloiseen lämpöön, pieni karvakuono nukkui eteisen viileällä lattialla ja minä unohduin aina kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka valtavasti rakastin niitä hitaita aamuja siellä, kaukana kaikesta. Oli jotenkin pysähtynyttä, vain seinäkello löi aikaa eteenpäin ja ruskaan verhoutuneet lehdet tanssivat tuulessa ikkunalasin takana, niinä aamuina meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään. Saateen väistyessä kävelimme kumisaappaat jalassa rantaan katselemaan järvelle, hengitimme keuhkojemme täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelimme, kuinka jossain kauempana joutsenet lensivät järven ylitse ja lauloivat matkaa tehdessään.

Iltaisin kävelimme pitkin hiljaista hiekkatietä, nautimme metsän rauhallisesta huminasta meidän ympärillämme ja ihmettelimme hetkittäin teitä, jotka näkyivät kartalla, mutta joita ei todellisuudessa ollut enää olemassakaan. Illan viimeiset auringonsäteet yrittivät murtautua pilviverhon lävitse, syystuuli sai korkeaksi kasvaneen heinän kumartamaan ja katsellessamme äärettömän kauniiseen ruskaan verhoutunutta maisemaa mietin ääneen, kuinka se mökillä viettämämme viikko oli saanut minut taas rauhoittumaan, valtameren kokoisen rauhan kuiskailemaan rintalastani alla. Loputtoman stressin täyttämän alkusyksyn jälkeen se oli ollut minulle ihan tavattoman tärkeä viikko ja kaivautuessani viimeisenä iltana saunan jälkeen peittojen alle hymyilin itsekseni, olin niin onnellinen.

 

SYKSYLLÄ ON AINA OLLUT IHMEELLINEN VAIKUTUS MINUUN

 

Lokakuun neljäntenä aamuna armoton tuuli riuhtoi korkeiden puiden latvoja kävellessäni rakkaan karvakuonon kanssa pitkin rauhallista kylätietä sadepisaroiden putoillessa letitetyille hiuksilleni, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy ja melkein kuin tanssin askeleeni takaisin mökille katsellessani ruskaan verhoutuneiden lehtien tanssivan tuulessa, syksyllä on aina ollut jotenkin ihmeellinen vaikutus minuun. Hetkeä myöhemmin leivoin korvapuusteja mökin pienessä keittiössä korvapuustipäivän kunniaksi, ikkunalasin takana sade voimistui hetkittäin ja hymyilin itsekseni sirotellessani sokeria ja kanelia korvapuusteihin, se oli täydellinen syysaamu, rauhoittavan sateinen.

Illalla alkoi vähitellen hämärtää meidän kävellessämme ruskaan verhoutuneen metsän reunustamaa hiekkatietä pitkin kohti tuntematonta, ilma tuoksui raikkaalta sateen jälkeen ja minä mietin itsekseni, kuinka uskomatonta on, ettemme vieläkään tunne lähellä kulkevia teitä tai tiedä koskaan varmuudella, mihin ne johtavat. Sinä iltana metsän reunustama hiekkatie johti maitotilalle, josta emme olleet koskaan kuullutkaan ja kävellessämme samaa hiekkatietä takaisin hämärä alkoi vaihtua pimeyteen aikaisemmin kuin yhtenäkään iltana aiemmin tänä syksynä, joutsenet lensivät harmaaan sävyihin verhoutuneella taivaalla ja päästessämme lopulta takaisin mökille sytytin kuistille valon. Istuimme vielä pienen hetken kuistilla, katselimme pimeyden laskeutuvan rakkaan maiseman ylle ja lämmitimme sitten saunan, oli yhtä rauhoittava ilta kuin oli ollut aamukin, ikkunan takana sade yltyi taas.