IHMEELLINEN RUPI KAUR JA SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ

Rupi Kaur on ihmeellinen, mietin yhtenä syksyisenä iltapäivänä istuessani pienen yksiöni lattialla käsissäni runokirja, jonka uskomattoman kauniita tekstejä olen keväästä asti ihmetellyt, istunut aina jossain ja ollut loputonta hiljaisuutta, aivan kuin sanat olisivat vaientaneet minut, sanoneet kaiken niin, ettei minun tarvinnut sanoa mitään. Istuessani sinä syksyisenä iltapäivänä lattialla sanat i do not want to have you / to fill the empty parts of me / i want to be full on my own / i want to be so complete / i could light a whole city / and then / i want to have you / cause the two of us combined / could set it on fire saivat minut huutamaan sanattomuutta, tuntui kuin ne sanat olisivat tulleet minusta, kuin ne olisivat olleet juuri ne sanat, jotka olisivat olleet kadoksissa jossain syvällä rintalastan alla, kuin joku olisi viimein sanonut ne puolestani. Kuin ne olisivat olleet juuri ne sanat, jotka olisin jo kauan tahtonut sanoa ja jotka nyt saivat minut rauhoittumaan, huokaisemaan itsekseni iltapäivän viimeisten auringonsäteiden yrittäessä murtautua pilviverhon lävitse ikkunalasin takana ja viileän ilman tulviessa sisään avonaisesta parvekkeen ovesta. Ei ollut vielä niin kylmä, että minun olisi täytynyt laittaa ovi kiinni, tavallaan sisään tulviva syksyisen viileä ilma rauhoitti minua ja noustessani keittämään itselleni teetä minä katsoin, kuinka auringonsäteet osuivat valkoiseen kirjahyllyyni maalaten siihen raitoja.

Tartuin valkoisen kirjahyllyni päällä kuukausien mittaan pölyttyneeseen melodikaan ja mietin sitä syksyä, kun kävelin Malminkartanon rautatieaseman läpi hakemaan postista melodikan, joka oli pakattu suureen ruskeaan pahvilaatikkoon niin, että oli todellinen ihme, ettei se vaurioitunut mitenkään kuljetuksessa. Sinä syksynä minusta tuntui, että jokin oli muuttumassa, tuntui kuin minun olisi nähtävä ja koettava sinä syksynä aivan suunnattomasti, niin, etten minä koskaan unohtaisi, kuinka uskomattoman kaunista elämäni juuri silloin oli, joten sinä syksynä, sen lisäksi, että istuin pienen soluasuntoni lattialla soittamassa melodikaa, kuljin pitkin tuntemattomia kadunkulmia uuden kamerani kanssa, istuin hetkittäin kirjoittamaan kaiken muistiin ja huokailin sitten Helsingin kauneudelle Seurasaaressa ja Töölössä. Se syksy oli minun viimeinen syksyni Helsingissä ja samalla se oli yksi kauneimmista syksyistä tähänastisessa elämässäni, sinä syksynä minä olisin osannut sanoa sanat, jotka Rupi Kaur kirjoitti runokirjaansa Milk and Honey. Sen syksyn jälkeen jokin kuitenkin muuttui, mietin istuessani sinä syksyisenä iltapäivänä melodikan kanssa takaisin lattialle, kuuma tee poltti kieleni yrittäessäni juoda sitä vähän liian aikaisin ja melodikan ääni sai minut hymyilemään ihan samalla tavalla kuin vuosia sitten kaukana täältä, i want to be full on my own / i want to be so complete / i could light a whole city.