iltaisin

Pikkukaupungin hiljaisuudessa illatkin ovat tavallaan äärettömän kauniita, kun istutaan takkatulen lämmössä puhumassa kaikesta taivaankappaleiden välillä ja katsellaan liekkien vähitellen sammuvan, lisätään sitten takkaan polttopuita pitääksemme takkatulen elossa. Äärettömän kauniita, kun pysähdyn hetkeksi aloilleni kirjoittamaan kauniita lauseita irroittamisesta ja uusi musiikki kuiskailee korvaani täydellistä rakkautta, rikkoutumatonta. Sellaista, jonka hauraaseen pintaan ei ole syntynyt vielä ensimmäistäkään säröä: rakkaus ei ole vielä kohdannut todellisuutta pimeyteen pukeutuvilla kaduilla tai pudonnut seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, siihen ei ole kirjoitettu muistoja polttomerkein. Ainutlaatuinen tilaisuus rakastaa ilman muistoja ja kuunnella suunnatonta viattomuutta, hymyilyttää.

Musiikki on sillä tavalla särkyvää, että elämä kirjoittaa siihen vuosien saatossa muistojaan ja musiikki alkaa vähitellen menettää viattomuuttaan: ensimmäisenä mieleen ei tulekaan musiikin ääretön kauneus, muistot tuntuvat loputtomana kaipuuna rintalastan alla. Välillä elämä kirjoittaa musiikkiin kauniita muistoja värivalojen loisteesta, silloin tuntuu uskomattoman hienolta unohtua kuuntelemaan musiikin ääretöntä kauneutta ja viattomuuden katoaminen ei tunnu kaipuulta rintalastan alla, onneksi. Uudessa musiikissa viattomuus kuitenkin vielä kuiskailee nimeään, elämä ei ole ehtinyt kirjoittamaan siihen muistojaan ja istuessani keittiössä pikkukaupungin hiljaisuudessa hymyilen tyhmästi, kaikki tuntuu uskomattoman kevyeltä. Takkatuli sammuu illan pimetessä vähitelleen tummansiniseen yöhön, kuuntelen vielä musiikin suunnatonta viattomuutta ja kirjoitan rikkinäisiä lauseita irroittamisesta, juon teetä.