Aamun harmoniassa tuntuu uskomattoman rauhoittavalta katsella vanhoja valokuvia, muistella lapsuuden mielettömän kauniita talvipäiviä ja unohtua sitten miettimään ensimmäistä eläinystävääni, joka kaksikymmentäyksi vuotta sitten syntyessäni jäätävään marraskuuhun ja päästessäni myöhemmin kotiin odotti minua kerrostaloasunnossa. Milla oli saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran risteytys, joka sulatti vanhempieni sydämet katsellessaan kaeumpaa sisartensa leikkivän vallattomasti ja päätyi lopulta nukkumaan vanhempieni sänkyyn syyssateiden rummuttaessa ikkunalautaan. Tyhjentämään höyhentyynyjen sisällön perusteellisesti, syömään äitini uusista kevätjuhlakengistä kärjet kevätjuhlia edeltävänä päivänä ja siirtämään keittiön patterin viereiseen huoneeseen, karvakuonon mielestä lämpöpatterin paikka ei selvästikään ollut keittiössä. Monirotuinen karvakuonomme kuitenkin rauhoittui pentuajoistaan, katseli riemuissaan vihreiden undulaattien kylpevän ammeessaan ja antoi myöhemmin undulaattipariskunnan ratsastaa selässään, rakasti eläinystäviään kultaisen sydämensä pohjasta. Nousi ikkunalle katsomaan auton kaartavan kerrostalon pihaan ja kiirehti takaisin vanhempieni sänkyyn esittämään nukkuvaa, kun isoisäni avasi oven hakeakseen karvaisen ystävämme päiväksi luokseen.
Marraskuun pimeydessä hämmennystä silmissään ensimmäinen eläinystäväni katseli äitini hoivaavan pientä ihmislastaan ja kallisti päätäänsä itkiessäni lohduttomasti, mutta ei koskaan hermostunut loputtomaan itkuuni: katseli vain hämmentyneenä ja osoitti suunnatonta rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan. Isovanhempani asuivat silloin keltaisessa puutalossa järven rannalla, punaisen rantasaunan lämmössä vietetyt kesäpäivät olivat lapsuuteni kauneimpia ja todennäköisesti päätäänsä kallistava karvakuonokin rakasti auringonlaskuja rannalla, sillä lopulta ensimmäinen eläinystäväni halusi jäädä asustamaan isovanhempieni luokse. Milla juoksenteli päivästä toiseen vapaana maaseudun rauhallisuudessa, käveli kylätietä pitkin tervehtimään koiraystäviään ja juostessamme pikkusiskoni kanssa paljain jaloin rantaan, eläinystävämme seurasi perässämme vahtien jokaista liikettämme. Isoisäni ajaessa lämpiminä kesäpäivinä nurmikkoa luppakorvainen ystävämme pudotti kiviä nurmikolle ja istui odottamaan hetkeä, jolloin ruohonleikkurin terä osuisi sen pudottamaan kiveen: siihen leikkiin karvakuonomme ei koskaan kyllästynyt. Syyspäivinä Milla kiirehti isoäitini mukaan marjastamaan saadakseen syödä mustikoita suoraan korista, käveli aamuisin isovanhempieni mukana hakemaan päivän lehden postilaatikosta ja oli äärettömän pahoillaan tönäistessään kerran siilin pyörimään mäenrinteeseen, mutta koskaan se ei olisi tahallaan satuttanut kärpästäkään.
Saadessaan kaksi uutta eläinystävää, mustat kissanpentusisarukset, eläinystävämme suojeli niitä parhaalta koiraystävältäänkin ajaen pystykorvaisen Nöpön matkoihinsa keltaisen puutalon pihalta. Talvipäivien kirkkaudessa se suuntasi jäätielle tervehtimään pilkkijöitä, käveli isoäitini rinnalla pitkillä hiihtolenkeillä ja keväällä 2001 kävellessään isoäitini kanssa jäätiellä sen kunto alkoi vähitellen romahtamaan: matkan päätteeksi rakas eläinystävämme raahautui männynoksista rakentamaamme majaan ja kuoli sydänkohtaukseen hetkeä myöhemmin, kuitenkin uskollisena rakkaimmilleen. Milla oli paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä, suojeli jokaista eläinystäväänsä viimeiseen hengenvetoonsa asti ja viettäessäni pikkusiskoni kanssa kauniita kesäpäiviä rantavedessä, rakas ystävämme istui rannalla vahtimassa jokaista liikettämme. Vaati päästä mukaan jokaiselle automatkalle, seurasi meitä kaikkialle viettäessämme kesälomamme isovanhempien luona ja makasi keskellä hiekkalaatikkoa, kun joinakin päivinä päätyi vierailemaan rivitaloon rakentamassamme kodissa. Paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä ja niin äärettömän viisas, etten ole rakkaan ystäväni kuoleman jälkeen tavannut ainuttakaan yhtä viisasta karvakuonoa: yksikään karvakuono ei ole osoittanut samanlaista älykkyyttä tai valloittanut sydäntäni samalla tavalla, Millalla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.
Marraskuun pimeydessä hämmennystä silmissään ensimmäinen eläinystäväni katseli äitini hoivaavan pientä ihmislastaan ja kallisti päätäänsä itkiessäni lohduttomasti, mutta ei koskaan hermostunut loputtomaan itkuuni: katseli vain hämmentyneenä ja osoitti suunnatonta rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan. Isovanhempani asuivat silloin keltaisessa puutalossa järven rannalla, punaisen rantasaunan lämmössä vietetyt kesäpäivät olivat lapsuuteni kauneimpia ja todennäköisesti päätäänsä kallistava karvakuonokin rakasti auringonlaskuja rannalla, sillä lopulta ensimmäinen eläinystäväni halusi jäädä asustamaan isovanhempieni luokse. Milla juoksenteli päivästä toiseen vapaana maaseudun rauhallisuudessa, käveli kylätietä pitkin tervehtimään koiraystäviään ja juostessamme pikkusiskoni kanssa paljain jaloin rantaan, eläinystävämme seurasi perässämme vahtien jokaista liikettämme. Isoisäni ajaessa lämpiminä kesäpäivinä nurmikkoa luppakorvainen ystävämme pudotti kiviä nurmikolle ja istui odottamaan hetkeä, jolloin ruohonleikkurin terä osuisi sen pudottamaan kiveen: siihen leikkiin karvakuonomme ei koskaan kyllästynyt. Syyspäivinä Milla kiirehti isoäitini mukaan marjastamaan saadakseen syödä mustikoita suoraan korista, käveli aamuisin isovanhempieni mukana hakemaan päivän lehden postilaatikosta ja oli äärettömän pahoillaan tönäistessään kerran siilin pyörimään mäenrinteeseen, mutta koskaan se ei olisi tahallaan satuttanut kärpästäkään.
Saadessaan kaksi uutta eläinystävää, mustat kissanpentusisarukset, eläinystävämme suojeli niitä parhaalta koiraystävältäänkin ajaen pystykorvaisen Nöpön matkoihinsa keltaisen puutalon pihalta. Talvipäivien kirkkaudessa se suuntasi jäätielle tervehtimään pilkkijöitä, käveli isoäitini rinnalla pitkillä hiihtolenkeillä ja keväällä 2001 kävellessään isoäitini kanssa jäätiellä sen kunto alkoi vähitellen romahtamaan: matkan päätteeksi rakas eläinystävämme raahautui männynoksista rakentamaamme majaan ja kuoli sydänkohtaukseen hetkeä myöhemmin, kuitenkin uskollisena rakkaimmilleen. Milla oli paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä, suojeli jokaista eläinystäväänsä viimeiseen hengenvetoonsa asti ja viettäessäni pikkusiskoni kanssa kauniita kesäpäiviä rantavedessä, rakas ystävämme istui rannalla vahtimassa jokaista liikettämme. Vaati päästä mukaan jokaiselle automatkalle, seurasi meitä kaikkialle viettäessämme kesälomamme isovanhempien luona ja makasi keskellä hiekkalaatikkoa, kun joinakin päivinä päätyi vierailemaan rivitaloon rakentamassamme kodissa. Paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä ja niin äärettömän viisas, etten ole rakkaan ystäväni kuoleman jälkeen tavannut ainuttakaan yhtä viisasta karvakuonoa: yksikään karvakuono ei ole osoittanut samanlaista älykkyyttä tai valloittanut sydäntäni samalla tavalla, Millalla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.
Millasta riittäisi tarinoita kirjaksi asti, ehkä te kuulette niitä vielä.
Lähetä kommentti