hiljaisuus nimenään

Minä olen hiljaisuus myrskytuulen heitellessä meitä kaksikymmentä metriä sekunnissa, hiljaisuus viimeisten aaltojen lyödessä rantakallioon valtamerten takana ja hiljaisuus aavikolla tiikerin jahdatessa saalistaan, katselen kauempaa sanomatta ensimmäistäkään sanaa. Hiljaisuus ranskalaisen taiteilijan taivaanrantaa katselevan naisen katseessa ja hiljaisuus aavelaivan hukkuessa taideteoksen korkeisiin aaltoihin, jotka lyövät kannen ylitse taivaanrannan vaihtuessa vähitellen mustaan. Hiljaisuus pölyisen taidegallerian seinillä ja hiljaisuus valtamerten takana meriveden suolaisuuden tuoksuessa rantakalliolla, mutta lopulta hiljaisuus pimeyden maalaaman maiseman rauhallisuudessa.

Vanhat puutalot huokuvat lämpöään kävellessäni rantaan hengittämään hiljaisuutta, illan viimeiset valonsäteet loistavat puutalojen ikkunoista ja ohittaessani vaaleansinisen talon mietin, etten ole koskaan nähnyt sen ikkunoissa häivähdystäkään valosta. Vaaleansinisen talon ikkunoissa vuodenajasta toiseen loputonta pimeyttä ja postilaatikko täyttyy mainoslehdistä, joita kukaan ei todennäköisesti koskaan tule lukemaan. Katselen pimeyttä ikkunalasin toisella puolen ja mietin, olisiko talo mahdollisesti päätynyt kokemaan samanlaisen kohtalon kuin vieressä seisova valkoinen puutalo, jonka ikkunoissa ei häivähdystäkään valosta enää vuosikausiin. Valkoisen puutalon ikkunalasin takana kahvihetki jäänyt kesken, hiljaisuus kietoo muistot viimeiseltä päivältä kauniiseen harmoniaan ja kesäpäivän lämmössä puutarhan omenapuut nojaavat toisiinsa, sellainen on tavallaan surullista.

Jatkan matkaani kuunnellen askelteni kaikua hauraalla lumihangella, olen hiljaisuus yhdellätoista vieraalla kielellä ja pimeyttään kuiskailevien puutalojen jäädessä taakse tahdon uskoa, että jonain päivänä lintuparven lentäessä sinisellä taivaalla niiden ikkunoissa onnellisuutta. Kävelen lumihangen peittämälle puiselle laiturille kylmyyden tarttuessa olkapäähän, muistelen kuukauden takaista talvipäivää ja kahdenkymmenen asteen pakkasta, jonka syleilyssä ymmärsin olleeni ajoittain uskomattoman onnellinen kävellessäni rantaan vanhojen puutalojen kertoessa tarinoitaan kauniilta kesäpäiviltä. Minä, joka olin aiemmin muistellut ainoastaan melankoliaan verhoutuneita hetkiä, ymmärsin silloin melankolian kadottaneen onnellisuuden loputtomaan sumuverhoon ja unohtaneeni kauneudella maalatut hetket päiväkirjani sivuilta. Hengitän hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani, astun varovaisesti lumihunnun peittämällä jäälle ja hymyilen piilossa muiden katseilta, vastarannalla maailma hiljenee vähitellen uneen.

Heinäkuussa katselin laiturin hiljalleen peittyvän järviveteen rakenteiden pettäessä, lasten juoksevan rantaan paljain jaloin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa ja hyppäävään järveen hiljalleen vajoavalta laiturilta. Vesi oli silloin tavallista korkeammalla ja auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni, mietin sulkiessani silmäni ollakseni osa kokonaisuutta. Järvenpinta on edelleen vahvasti jäässä, katselen kaukana horisontissa siintävää pimeyden verhoamaa maailmaa ja hymyilen itsekseni uskomattoman kauniille hiljaisuudelle tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini. Tänne palaan aina hengittämään rauhallisesti, sulkemaan silmäni tuntematta pelkoa selkärankani yhdessäkään nikamassa ja olemaan hiljaisuus pimeyden maalaaman maiseman ollessa mielettömän kaunis, hiljaisuus tähtitaivaan loisteessa. Hiljaisuus vanhojen puutalojen kuiskaillessa tarinoitaan lämpimiltä kesäpäiviltä vuosikymmenten takaa, hiljaisuus ennen viimeisiä häivähdyksiä valosta ja lopulta hiljaisuus maailman nukahtaessa harmoniaan taivaalla,

hiljaisuus ennen auringonnousua.