Olin kotona, toistellaan Scandinavian Music Groupin uusimman albumin viimeisessä biisissä ja istuessani autossa matkalla maailman suurimmalta puukirkolta pikkukaupungin sydämeen kyseiset sanat kaikuvat mielessäni. Maailma pukeutuu harmaaseen kevään ensimmäisinä päivinä, 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen ylväänä aloillaan ja unohdun jälleen muistelemaan viidentoista vuoden takaista lämmintä syyspäivää, kun
ensimmäisen koulupäivän jälkeen kävelin isäni kanssa kivilinnan
viileissä portaikoissa oppaan kertoessa meille tarinaa tytöstä, joka
rangaistukseksi petturuudesta muurattiin elävänä muuriin ja jonka
hautapaikasta sittemmin versoi pihlaja. Kivilinnan varjoon olen unohtunut lukemattomia kertoja miettimään
itseäni, juonut kuohuviiniä kesäöiden harmoniassa ja katsellut
oopperavieraiden poistuvan näytöksen jälkeen rantatietä pitkin
keskustaan, istunut viereisen museon edustalla puhumassa kaikesta taivaankappaleiden välillä.
Riihisaari on tavallaan nostalginen paikka, siellä olen juhlinut elämääni epäilemättä enemmän kuin missään ja rakastanut jokaista vastaantulijaa kesäöiden pimeydessä, kun vastaantulijoiden joukossa enemmän tuttuja kuin vieraita kasvoja. Täältä on 339 kilometriä pääkaupungin kiireeseen, raitiovaunujen kolinaan ikkunalasien takana ja kävellessäni museon taakse katselemaan museolaivoja, tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja muistot pääkaupungin kiireestä kuuluisivat jollekin toiselle. Olin kotona, Scandinavian Music Groupin uusimman albumin viimeisessä biisissä toistellaan ja melodian tarttuessa hiuksiini haluaisin kuiskata sen taivaalle: 339 kilometriä pääkaupungin kiireeseen ja nykyiselle kotiovelleni, mutta tuntuu hyvältä olla oikeasti kotona.
Lähetä kommentti