lasillinen punaviiniä

Suomenlinna pukeutui auringonlaskuun istuessamme eräänä syyskuun lämpimänä iltana juomassa viiniä viileällä kalliolla, kirjoitin päiväkirjaan olevani uskomattoman onnellinen ja kaksi viikkoa myöhemmin päätin, etten halua alkoholia enää osaksi elämääni. Sellainen päätös ei syntynyt hetkessä, tavallaan olin ajautunut siihen päätökseen kesän vaihtuessa hiljalleen syksyyn ja lopulta lokakuun kuudentena lausuin päätökseni ääneen, mutta eihän sellaista kukaan uskonut. Kyseisestä päätöksestä tulee kuitenkin kahdeksan päivän kuluttua täyteen neljä kokonaista kuukautta ja on myönnettävä, että luovuttuani alkoholista kivenlohkareet murenivat rintalastani alta ja on ollut helpompi hengittää.

Näiden neljän kuukauden aikana elämäni on muuttunut huomattavan paljon, olen alkanut ensimmäistä kertaa elämäni aikana näkemään kauneutta kaikkialla ja arvostanut viikonloppujen rauhallisuutta enemmän kuin koskaan, enkä oikeastaan ole kaivannut alkoholilla väritettyjä iltoja. Värivaloihin olen kuitenkin näiden neljän kuukauden aikana hukkunut kerta toisensa jälkeen, rakastanut musiikkia eturivissä jokaisella hengenvedollani ja tuntenut olevani enemmän kuin koskaan elossa, selvinpäin. Päätettyäni luopua alkoholista neljä kuukautta sitten en kuitenkaan sanonut luopuvani siitä loppuelämäkseni, en koskaan sanonut päätökseni olevan ehdottoman lopullinen ja jossain tulevaisuudessa saattaa olla päivä, jolloin juon lasillisen punaviiniä musiikin kuiskaillessa korvaan kauneutta. Tänään kuitenkin suuntaan juhlimaan opiskelijaystävieni kanssa ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen, pukeudun pitkästä aikaa opiskelijahaalariini ja hymyilen loputtomasta onnellisuudesta värivaloissa, ilman alkoholia.

taivaansinistä

Auringonsäteet lämmittävät selkärankaa kävellessäni asemalla aamupäivän kirkkaudessa, muistelen unessa kuulemaani musiikkia jostain kaukaisuudesta ja hymyilen hetken itsekseni, melodia on kietoutunut muistiini. Unessa musiikin värimaailma oli ulottunut taivaansinisestä kallioiden harmauteen, jollain tavalla uskomattoman melankolista ja kuitenkin toiveikas maailman kauneuden suhteen. Sellainen ei unohdu hetkeen, ajattelen junan hidastaessa saapuessaan asemalle ja nousen ensimmäiseen vaunuun matkustaakseni puolitoista minuuttia viereiseen kaupunkiin, samassa vaunussa nainen hymyilee pienelle lapselleen. Katselen ohikiitävää maisemaa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ikkunalasin lävitse, musiikki kuiskailee kauneuttaan jokaisella hengenvedollaan ja nousen junasta seuraavalla asemalla.

Musiikin jatkaessa kuiskailuaan kävelen lumenvalkeaan pukeutuneilla kaduilla auringonsäteiden lämmössä, oikeastaan voisin jättää puolentoista minuutin junamatkan aamuisin väliin ja päättää kävellä koululle. Tavallaan tarvitsen puolentoista minuutin matkustamisen aamuisin ja välimatkan kaupunkien välillä, sillä etäisyys tuntuu rauhoittavalta selkärangan jokaisessa nikamassa ja jossain kauempana punaiseen villakangastakkiin pukeutunut tyttö juoksee ehtiäkseen bussiin. Olen päättänyt lopettaa juoksemisen ja turhalta tuntuvan ehtimisen, todellisuudessa kiire kuiskailee korvaan naurettavan harvoin.

Luennolla puhutaan englantia, kiitän kuvitteellista työkaveriani menneistä vuosista ja palaan takaisin takariviin nauramaan itselleni, kun sanojen lausuminen tuntuu olevan ylitsepääsemättömän hankalaa. Nauraen piirrän luentomonisteelle numeroita väärinpäin ja myöhemmin kävelen tämän kaupunginosan hiljaisilla kaduilla hymyillen kilpaa auringonsäteiden kanssa, lähijuna kulkee ohitse kymmenen minuutin välein. Jollain kaukaisella tavalla tuntuu keväältä, auringonsäteet häikäisevät silmiäni vastaantulevan naisen hymyillessä minulle ja muistelen jälleen unessa kuulemaani uskomattoman kaunista musiikkia,

sen taivaansinistä melodiaa.

selkärangassa

Viime yönä matkustin tuhansien kilometrien päähän katselemaan tähtitaivasta, istuin pimeydessä kuunnellen aaltojen lyövän rantakallioon ja jostain kaukaisuudesta musiikki kantautui korviini, en ollut koskaan kuullut sellaista. Selkärangassa kylminä väreinä tuntuvia melodioita kaukaisilta rannoilta, jota jäin kaipaamaan musiikin vaihtuessa jälleen hiljaisuuteen ja aaltojen rauhoittuessa aamuyön lämpimässä tuulessa. Kahlasin lämpimässä merivedessä tuulenhenkäysten tarttuessa sotkuisiin hiuksiini ja päätyessäni lopulta tanssimaan rantahiekalla, heräsin hymyilemään unien kauneudelle. Join teetä villasukat jalassa ja rakastuin kirjojen täydellisyyteen musiikin täyttäessä huonetta mielettömällä kauneudellaan unohtamatta kylmiä väreitä selkärangassa,

mutta unessa musiikki oli vielä kauniimpaa.

VANHANKAUPUNGINKOSKI

Vesi on tavallaan mielettömän kaunista kaikissa olomuodoissaan, rakastan kuunnella aaltojen lyövän rantakallioon viileinä syyspäivinä ja katsella muutamaa kuukautta myöhemmin lumipeitteeseen verhoutunutta jäätä. Vanhankaupunginkosken solistessa rauhallisesti kylmänä talvipäivänä en osaa lopettaa hymyilemistä, jäälautat ovat murtuneet pakkasen hellittäessä muutamalla asteella ja virtaava vesi muodostaa yhdessä jään kanssa mielettömän kauniin taideteoksen, kauneus löytyy joinakin päivinä yllättävistä asioista ja tänään maailma on pukeutunut harmaaseen.

WONDERFUL LIFE

Seurasaaressa kylmyys tarttuu olkapäähän kävellessäni ensimmäistä kertaa 1800-luvulla rakennettujen rakennusten ohitse maailman pukeuduttua lumihuntuun, kerron itselleni tarinoita satojen vuosien takaisista lumimyrkyistä ja kylmyydestä ikkunalasin takana isäntäväen nukahtaessa valkoisiin lakanoihin, naimaikäisen tyttären valvoessa omassa kamarissaan talviyön pimeinä tunteina. Niinä aikoina olisin ollut samainen naimaikäinen tytär, valvonut talviyön hämärtyessä omassa kamarissani kuunnellen lumimyrskyn piiskaavaan ikkunalaseja ja noussut aikaisin aamulla valjastamaan hevosen, todennäköisesti uskomattoman onnellisena. Unohdun miettimään onnellisuutta käsitteenä: kuinka sellainen määritellään ja millaisia asioita siihen lopulta vaaditaan, että tuntee itsensä onnelliseksi?

Onnellisuuden määritelmiä löytyy loputtomasti, mietin lumihiutaleiden putoillessa hiuksille ja katselen lintujen lentävän taivaalla. Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän lopullinen päämäärä ja yksilön pyrkiessä jatkuvasti hyvyyteen, hyvät teot seuraavat itsestään tästä kamppailusta tehden yksilöstä hyveellisen ja samalla myös onnellisen. Meidän tulisi siis pyrkiä kaikenlaiseen hyvyyteen saavuttaaksemme onnellisuuden, pysähtyä eksyneiden matkamiesten kohdalla auttaaksemme ja lopulta epäitsekkyytemme palkitaan, kuulostelen lauseita päässäni silmät kiinni. Myös onnellisuuden ja rakkauden katsotaan usein liittyvän toisiinsa, esimerkiksi Platon määrittelee onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi ja onnellisuus on hänen mukaansa tavallaan rakkauden jatke. Sigmund Freud puolestaan sanoo rakkauden ja työn olevan tärkeimmät onnen lähteet, mutta itse henkilökohtaisesti uskon muidenkin asioiden vaikuttavan onnellisuuteen suhteellisen vahvasti.

Jotain tekemistä rakkaudella kuitenkin tuntuu olevan onnellisuuden kanssa, sillä lähes jokainen tuntemani ihminen tuntuu olevan onnellisempi rakastaessaan – lähinnä parisuhteessa, mutta eihän rakastaminen oikeastaan vaadi parisuhdetta ollakseen olemassa. Laaja sosiaalinen verkosto tuntuu yhdistävän onnellisuuttaan loistavia ihmisiä, vuorovaikutustilanteet vaikuttavatkin onnellisuuteen suhteellisen paljon ja yksinäisyyden katsotaan usein vaikuttavan onnellisuuteen negatiivisesti, ihmistä pidetään vuorovaikutukseen pyrkivänä. Onnellisuuteen vaikuttavia asioita on rakkauden lisäksi lukemattomia, esimerkiksi varakkuuden on katsottu vaikuttavan onnellisuuteen ja varakkaampien ihmisten uskotaan olevan keskimäärin onnellisempia kuin vähemmän varallisuutta omistavien ihmisten, mutta lopulta vastaan tuleekin kysymys: tekeekö varallisuus ihmisestä todella onnellisen vai lopulta kuitenkin onnettoman? Rakkaus ja varallisuus tulevat varmasti ensimmäisenä mieleen pohdittaessa onnellisuuden käsitettä, sillä niiden katsotaan liittyvän ihmisen jokapäiväiseen elämään ratkaisevasti.

Vuosia sitten kirjoitin vapauden olevan ratkaisu onnellisuuteen ja vaikka vapautta ei todellisuudessa voidakaan nähdä yleisenä ratkaisuna onnellisuuteen, voidaan vapauden ja onnellisuuden välillä silti nähdä erityinen suhde. Vapaus päättää omasta elämästään ja tunne siitä, että pystyy todella päättämään elämästään kattavasti, vaikuttavat onnellisuuteen positiivisesti. Onnellisuuteen negatiivisesti vaikuttavia asioita on varmasti positiivisesti vaikuttavien asioiden tavoin uskomattoman paljon, näistä ensimmäisenä tulevat mieleen vakava sairaus, työttömyys ja sosiaalisten suhteiden katkeaminen. Toisaalta voimme ajatella myös positiivisesti vaikuttavien asioiden voivan kääntyä negatiivisiksi esimerkiksi varallisuuden kasvaessa odottamattoman suureksi ja alkaessa määrittää elämäämme, silloin emme pysty enää päättämään elämästämme itsenäisesti – varallisuus alkaa ohjailla käyttäytymistämme ja lopulta siitä tulee taakka, jonka kantaminen tuntuu raskaalta. Samoin voimme ajatella myös sosiaalisista suhteistamme, jotka voivat kääntyä meitä vastaan vaikuttaen negatiivisesti onnellisuuteemme.

Lopulta jokainen positiivisesti onnellisuuteen vaikuttavan asian on mahdollista kääntyä negatiiviseksi, joten onko oikeastaan mielekästä alkaa listaamaan onnellisuutta lisääviä tekijöitä? En uskalla lähteä väittämäään, etteivätkö esimerkiksi ihmisen terveys ja sosiaalinen elämä vaikuttaisi millään tavalla onnellisuuteen, mutta uskon kuitenkin todellisen onnellisuuden olevan kiinni omista suhtautumistavoistamme ja asenteistamme. Tällä hetkellä asun viidentoista neliömetrin huoneessa, työttömänä opiskelijana en välttämättä pysty hetkeen ostamaan itselleni uusinta iPhonea ja viimeisimmästä parisuhteesta on uskomattoman kauan. Tärkeimmät ystävyyssuhteeni ovat jääneet vuosien saatossa osaksi historiaani ja asun kolmensadan kilometrin päässä perheestäni, mutta kaikesta huolimatta olen uskomattoman onnellinen – hymyilen vastaantulijoille, pysähdyn eksyneiden matkamiesten kohdalla neuvoakseni heidät rautatieasemalle ja nukahdan iltaisin rauhallisuuteen rintalastan alla. Palaan takaisin vuosisatojen takaisiin tarinoihin lumimyrskyistä ikkunalasin takana, tyttäreen hiljaisessa kamarissaan talviyön kylmyydessä ja hymyilen itsekseni, onnellisuus löytyy yksilön elämänasenteesta. Elämään täytyy suhtautua avoimin mielin, avata silmänsä maailman loputtomalle kauneudelle ja rakastaa ainutlaatuista elämää jokaisella hengenvedolla,

lopulta onnellisuus on meissä jokaisessa.

MORNING SONG

"Nine Lives on jotain niin uskomatonta, etteivät sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä tai ehkä se on tarina, jonka lopussa maailma on väritetty rakkaudella ja kauneudella. Ehkä se on rakkautta jokaisella hengenvedolla, kaipuuta jostain valtameren toiselta puolen ja lopulta täynnä totuuksia elämän kauneudesta, sellainen on oikeastaan kiinni jokaisen omasta tulkinnasta" kirjoitin viime vuonna Von Hertzen Brothersin viidennen albumin ilmestyttyä. Olin odottanut kyseisen albumin ilmestymistä peläten samalla vahvoja tunnereaktioitani, itkenyt vuolaasti albumin tullessa ennakkokuunteluun ja saadessani lopulta albumin käteeni hymyilin loputtomasti, tunsin järjettömän suurta rakkautta sydämeni pohjassa. Silmät loistaen kävelin rautatieasemalla kiirehtimättä seuraavaan junaan, olisin voinut suudella jokaista vastaantulijaa rakkauden saadessa askeleeni keinumaan ja laittaessani levyn myöhemmin soittimeen, suljin silmäni ensimmäisen biisin lyödessä kasvoille uskomattomalla voimalla.

Von Hertzen Brothersin viides albumi oli ensimmäisistä kuuntelukerroista lähtien mielettömän vahvoja tunteita ensimmäisistä sekunneista viimeisiin, sai hymyilemään ensimmäisen biisin iskiessä kasvoille kitaroillaan ja itkemään viidennen biisin repiessä sydämeni palasiksi kauneudellaan. Suuria tunteita on riittänyt värivalojen loisteessakin, olen nostanut käteni ilmaan pelkästä onnellisuudesta ja itkenyt eturivissä musiikin täydellisyyttä, mutta missään vaiheessa kyseinen levy ei ole menettänyt tietynlaista uutuuden viehätystään. Yhdeksän kuukautta sitten ilmestynyt albumi kertoo edelleen salaisuuksia elämää suuremmasta kaipuusta ja on suljettava silmänsä hetkellisesti, kun huomaa löytävänsä kyseisen albumin yhdeksältä raidalta edelleen uudenlaista rakkautta: on myönnettävä itselleen, etteivät sadat kuuntelukerrat ole riittäneet mihinkään ja uskomattoman paljon kauneutta on jäänyt huomaamatta.

Sanoituksia alkaa vähitellen ymmärtämään vielä vahvemmin, melodioista löytää kuuntelukerta toisensa jälkeen uutta kauneutta ja mikä tärkeintä: rakkaus kyseistä albumia kohtaan kasvaa jatkuvasti vahvemmaksi. Tämän albumin jälkeen yksikään toinen ei ole kuulostanut yhtä täydelliseltä, yksikään toinen ei ole saanut itkemään yhtä vuolaasti tai jaksanut yllättää vielä yhdeksän kuukautta ilmestymisensä jälkeen hienoudellaan, tuskin tänäkään vuonna ilmestyy ensimmäistäkään itseäni henkilökohtaisesti samalla tavalla liikuttavaa albumia. Aamun ensimmäiset tunnit ovat uskomattoman kauniita, harmonialla maalattuja hetkiä auringon noustessa kerrostalojen kattojen yläpuolelle ja juodessani suklaateetä Von Hertzen Brothersin kuiskaillessa mielettömän suurta rakkautta kylmyyden unohtuessa jääkiteiksi ikkunalasiin, uskomatonta.

FEELING INSIDE

Talvipäivän viimeisten auringonsäteiden loisteessa olen surusilmäinen tyttö vastaantulijoiden joukossa, annan kyynelten virrata poskipäille kävellessäni kadunkulmalta seuraavalle ja myöhemmin kaupunki hiljenee ikkunalasin takana kirjoittaessani päiväkirjaan keskeneräisiä lauseita. Juon vaniljateetä kynttilöiden valaistessa huonetta lämmöllään, hymyilen kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin ja tunnen kyynelten rautatieaseman hämärässä jättäneen jälkeensä rauhallisuuden, murtaneen kivenlohkareita rintalastan alta. Tunnen tavallaan saavuttaneeni jotain, piiloudun peittojen alle unohtumaan kirjojen täydellisyyteen ja keskiyöllä nukahdan näkemään unta lentämisestä,

korkeista kerrostaloista  

pilvenreunoista jossain  

ja silmät kiinni    

hymyilen unissani. Herään aamuauringon ensimmäisiin säteisiin ja myöhemmin istuessani lumisella rantakalliolla hengitän rauhallisesti, suljen silmäni hiljentääkseni mieleni sivuuttaen jokaisen mieleeni tulevan ajatuksen ja kuuntelen äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä poskipäitä. Keskityn hengittämään rauhallisesti jokaisen hengenvedon tuntuessa jollain tavalla merkitykselliseltä ja rintalastan alla ääretöntä rauhallisuutta, kuin viimeisetkin kallionlohkareet olisivat kadonneet tuulenhenkäyksiin poskipäillä. Jokaisella hengenvedolla aina kauemmas ja avatessani silmäni hymyilen loputtomasti maailman kauneudelle, kun viattomuuden lumihuntuun pukeutunut maailma uinuu tuulenhenkäyksinä auringonsäteiden rauhaisassa harmoniassa.

Mustikkamaan edustalla yksinäinen mies kävelee rauhallisin askelin auringonsäteiden sylissä ja unohdun miettimään kantaisiko jää mahdollisesti matkani vastarannalle, jossa autiotalot uinuvat hiljaisessa yksinäisyydessään. Tuuliainen pääsee sisään lumihuntuun pukeutuneiden autiotalojen rikkinäisistä ikkunoista, kuiskaukset kaikuvat tyhjyyttään itkevissä huoneissa ja päätän katsella aavekaupunkia edelleen vastarannalta, vaikka se kutsuukin aavemaisina kuiskauksina puutarhurin huvilalta. Kuiskaan rakkautta huviloiden yksinäisyyteen, kuuntelen hiljaisuutta vastarannalta lintujen laulaessa vapaudesta ja annan maailman ottaa hellään syleilyynsä,

hymyilen loputtomasti  

katse kohti taivasta  

jättäen jalanjälkiä lumihankeen. Naurahdan kaatuessani jäällä, mutta luonto ottaa vastaan hellästi ja jään makaamaan lumihankeen katsellen edelleen siniselle taivaalle, tuudittaudun hiljaisuuteen lintuparven lentäessä taivaalla. Voisin vannoa rakkauttani maailmaa kohtaan seitsemällä kielellä,  auringonsäteiden häikäistessä vihreinä säihkyviä silmiäni suljen vielä hitaasti silmäni tunteakseni rauhallisuuden selkärankani jokaisessa nikamassa, käsinkosketeltavaa kauneutta kaikista rakkaimmassa paikassa ja myöhemmin istuessani elokuvateatterin hämärässä, ihastun ruskeahiuksiseen poikaan.

FEELINGS

Hiljaisuus kajahtelee tyhjissä olohuoneissa, kuulet jokaisen hengenvetosi valvoessasi aamuyön hämärässä ja ikkunan takana kaupunki huokailee. Kävelet keittiöön keittääksesi teetä ja askeleesi kaikuvat hiljaisuudessa, alakerrassa asuu neljäkymmentä vuotta vanhempi nainen. Nuoruusvuosinaan nainen viihtyi näyttämöllä teatterin hämärässä, keväisin tuuliainen kuiskaili tanssiaskelin hameenhelmassa ja loppuunmyydyissä näytöksissä miehet katselivat kuvankaunista naista valkoisessa mekossaan, mielipuolinen sairaanhoitaja. Vihreässä peltimukissa kylmää kahvia sydänyön pimeydestä, olet unohtanut kääntää kahvinkeittimen päältä ja lattia tuntuu kylmältä paljaiden jalkojesi alla, tammikuussa kaksikymmentä astetta pakkasta.
 

Istut ikkunalaudalla juomassa kamomillateetä, kaupunki on vielä hiljainen ikkunalasin takana ja aamun ensimmäinen raitiovaunu kolisee ikkunasi alta, suljet silmäsi. Seuraavaksi muistelet kohtaamistasi entisen rakastettusi kanssa: miehellä tummanruskeat hiukset ja ruudullinen kauluspaita, katseenne kohtasivat kauppahallin pitkällä käytävällä auringonsäteiden kajastaessa suoraan kasvoillesi. Miehen kävellessä luoksesi hymyilit rakkauttasi jokaisella hengenvedollasi, istuitte nurkkakahvilan rauhallisuuteen kahville ja katselit miehen vihreisiin silmiin kertoessasi, kuinka päivät olivat tuntuneet valovuosilta. Etäisyys välillänne tuntui valtamereltä, käänsit katseesi väkijoukon keskelle eksyneeseen vaaleahiuksiseen pikkutyttöön ja täysin odottamatta rakastettusi kertoi rakastuneensa toiseen naiseen Thaimaan matkallaan, pikkutyttö löysi turvalliseen syliin.

Vanha levysoitin pyörittää Kingston Wallia, ikkunalasin takana kaupunki heräilee hiljalleen kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja päätät keittää lisää kamomillateetä pitääksesi itsesi lämpimänä, raitiovaunu kolisee jälleen ikkunasi alta. Kuuntelet äänen vaimenevan vähitellen ja muistelet, kuinka puolitoista vuotta sitten raahasit maallisen omaisuutesi pieneen yksiöön Punavuoressa. Tunsit olevasi kotona nukahtaessasi valkoisiin lakanoihin, heräsit aamuisin raitiovaunujen kolinaan ikkunasi alla ja avasit ikkunan hengittääkseni keuhkot täyteen maailman kauneutta, rakastuit muusikkoon alakerran kahvilassa. Alakerran neljäkymmentä vuotta vanhempi nainen oli kerran sanonut, ettei muusikkoihin kannata rakastua ja sinä olit vannonut luottavasi miehen rakkauteen, olihan hänellä kiltit silmät.

Olitte rakastaneet toisianne jokaisella hengenvedolla, puhaltaneet tarinoita savuna ilmaan keskiyön pimeydessä ja juoneet punaviiniä peltimukeista, kun taustalla Kingston Wall rähisevällä levysoittimella. Kietoutuneet toisiinne aamuyön viileydessä, varastaneet lisää tunteja aamujen harmoniaan ja silmät kiinni olit kuunnellut, kuinka mies soitti akustista kitaraansa sängynlaidalla. Juot kamomillateetä keltaisesta peltimukista, avaat ikkunan hengittääksesi keuhkojen täydeltä jäätävää ilmaa ja auringonsäteet häikäisevät sinisiä silmiäsi, mutta rakkaus rintalastan alla on muuttunut muistoiksi maailman kauneimmalta syksyltä. Can't you see it's just a feeling, Kingston Wall kuiskailee taustalla laskiessasi peltimukin kuluneelle pöydälle ja kirjoitat sanomalehden reunaan lupaksen siitä, 

että jonain päivänä sydän vielä rakastaa.

WINTER BIRDS

Talviaamun ensimmäiset linnut jäävät istumaan pihlajan oksalle katsellessani kaukaisuuteen keittiön ikkunasta, katselen auringon nousevan vähitellen horisontissa siintävän havumetsän takaa ja huokailen auringonnousun kauneudelle, vaaleanpunaiselle taivaalle talviaamun kirkkaudessa. Kävelen huoneesta toiseen villasukat jalassa rikkomatta hiljaisuutta, unohdun hetkittäin täydellisten kirjojen salaperäisyyteen ja auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiini pukeudun villakangastakkiin, jätän kirjojen salaperäisyyden hetkeksi. 

Auringonsäteet lämmittävät selkärankaa harhaillessani metsäpoluilla, jäädessäni katselemaan maiseman täydellisyyttä ja kylmyyden tarttuessa sormenpäihin hymyilen, tunnen talven ihmeellisyyden jokaisella solullani. Jään hetkeksi makaamaan koskemattomaan lumihankeen, katselen lintuparven lentävän sinisellä taivaalla ja suljen sitten silmäni kuunnellakseni täydellistä hiljaisuutta, olen jokaisella hengenvedolla lähempänä luontoa. Tuuliainen pudottaa kasvoilleni lumihiutaleita puiden oksilta, hymyillen avaan silmäni uskomattomaan kirkkauteen ja jatkan matkaani kylmyyden pistellessä varpaita. Lumihanki säihkyy auringonsäteiden loisteessa, katselen oravan loikkaavan kevyesti puusta toiseen ja mietin, kuinka maailma näyttää epätodellisen kauniilta tammikuun vihdoin kääntyessä harmaudesta lumenvalkeaan.

Olen aina pitänyt enemmän talvesta, hymyilen kävellessäni mäenrinteessä lumihangen säihkyessä viattomuuttaan. Kaikista vuodenajoista talvet ovat tavallaan olleet kauneimpia ja minä olen ollut onnellisempi kuin yhtenäkään kesäpäivänä taivaan heijastuessa järven pinnasta, löytänyt itsestäni enemmän inspiraatiota talven kylmyydessä kuin kesäpäivien lämmössä. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten synnyin marraskuun kylmyyteen, ehkä kuulun talvelle. Harhailen vielä hetken lumihuntuun pukeutuneilla metsäpoluilla, nojaan kelopuuhun hiljaisuuden kuiskiessa korvaani rakkautta ja myöhemmin naurahdan, 

kuinka kaunista onkaan.

QUIET STORMS

Vanhat puutalot huokuvat lämpöään tervehtiessäni auringonsäteitä matkalla rantaan, kävelen hitaasti kuullakseni askeleeni koskemattomalla lumihangella ja jään miettimään, kuinka onnellinen olenkaan lopulta näillä kaduilla ollut. Minä, joka muistelen jatkuvasti äärettömän melankolian kuiskauksia pimeillä kaduilla, olen ollut uskomattoman onnellinen kävellessäni näillä samoilla kaduilla puutalojen kertoessa tarinoitaan kauniilta kesäpäiviltä. Hymyillyt loputtomasti lintuparvien lentäessä sinisellä taivaalla, kävellyt keinuvin askelin vanhalle laiturille tuulen kuiskaillessa korvaan vapautta jostain kaukaisilta mailta ja itkenyt tähtitaivaan loisteessa. Itkenyt äärettömän suuresta onnellisuudesta, mutta sellainen unohtuu melankolian kuiskaillessa korvaan satuttavia muistoja ja salaperäisyyteen verhottuja valheita jostain vuosien takaisesta elämästä.

Olen istunut öisin sängynlaidalla kirjoittamassa runoja mustekynällä ruutupaperille, sytyttänyt kynttilöitä nähdäkseni elämäni selkeämmin ja sunnuntaisin kävellyt rantaan auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylminä pakkasaamuina. Olen ollut hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, hengittänyt keuhkojen täydeltä jäätävää ilmaa katsellen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja myöhemmin hiljaisuuden rikkoutuessa muuttunut hirmumyrskyksi, eikä hiljaisuudesta lopulta ole jäänyt muistoksi kuin jalanjäljet koskemattomalla lumihangella. Sellaisen hiljaisuuden kuitenkin unohtaa, päätyy kirjoittamaan tuhansittain keskeneräisiä lauseita melankoliaan hukkuneista hetkistä ja onnellisuuden rippeet jäävät kirjoittamatta päiväkirjan valkoisille sivuille, sillä niihin ei katsota kätkeytyvän samalla tavalla määrittelemätöntä tunnemassaa kuin melankoliaan. Silti niitä on kuulunut näillekin kaduille, onnellisuuden rippeitä, enemmän kuin koskaan pystyisi muistamaan.

Kävelen puiselle laiturille, heinäkuussa katselin laiturin peittyvän järviveteen rakenteiden pettäessä ja lasten riemuitessa kesäloman suomasta vapaudesta. Vesi oli silloin korkealla, vaikka muutamia vuosia aiemmin laiturinnokasta hyppääminen olisi ollut hengenvaarallista. Tammikuun kirpeässä pakkasessa järvenpinta on kuitenkin jäässä, katselen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja hymyilen itsekseni kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle auringonsäteiden saadessa lumihangen säihkymään. Tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini en ole enää hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, olen hiljaisuus hirmumyrskyjen jäädessä muistoiksi vuosien takaisesta elämästä ja tahdon uskoa siihen, että pakkasyönä jäätynyt järvenpinta kestäisi varovaiset askeleeni.

Olen epäilemättä onnellisempi kuin koskaan aiemmin tällä samaisella laiturilla puutalojen katsellessa kauempaa ja hymyillessäni koulusta palaaville lapsille kysyn itseltäni, kuinka kauan oikeastaan on mahdollista olla katkera tätä pikkukaupunkia kohtaan? Onko minulla toisaalta minkäänlaista oikeutta olla katkera kaupungille, kun lopulta olen kuitenkin itse syyllinen hirmumyrskyihin menneisyydessäni ja muistot kadunkulmilla ovat pelkästään häivähdyksiä myrskytuulesta. Jäätävä tuuliainen tarttuu sormenpäihin, lapset juoksevat riemuissaan vasemmalla puolella tietä ja päätän unohtaa loputtoman katkeruuden, muistella myöhemmin vain onnellisuuden rippeitä. Koskemattomalla lumihangella jäniksen jäljet viime yöltä, jää kantoi varovaiset askeleet tähtitaivaan loisteessa.

watching stars collide