Talviaamun ensimmäiset linnut jäävät istumaan pihlajan oksalle katsellessani kaukaisuuteen keittiön ikkunasta, katselen auringon nousevan vähitellen horisontissa siintävän havumetsän takaa ja huokailen auringonnousun kauneudelle, vaaleanpunaiselle taivaalle talviaamun kirkkaudessa. Kävelen huoneesta toiseen villasukat jalassa rikkomatta hiljaisuutta, unohdun hetkittäin täydellisten kirjojen salaperäisyyteen ja auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiini pukeudun villakangastakkiin, jätän kirjojen salaperäisyyden hetkeksi.
Auringonsäteet lämmittävät selkärankaa harhaillessani metsäpoluilla, jäädessäni katselemaan maiseman täydellisyyttä ja kylmyyden tarttuessa sormenpäihin hymyilen, tunnen talven ihmeellisyyden jokaisella solullani. Jään hetkeksi makaamaan koskemattomaan lumihankeen, katselen lintuparven lentävän sinisellä taivaalla ja suljen sitten silmäni kuunnellakseni täydellistä hiljaisuutta, olen jokaisella hengenvedolla lähempänä luontoa. Tuuliainen pudottaa kasvoilleni lumihiutaleita puiden oksilta, hymyillen avaan silmäni uskomattomaan kirkkauteen ja jatkan matkaani kylmyyden pistellessä varpaita. Lumihanki säihkyy auringonsäteiden loisteessa, katselen oravan loikkaavan kevyesti puusta toiseen ja mietin, kuinka maailma näyttää epätodellisen kauniilta tammikuun vihdoin kääntyessä harmaudesta lumenvalkeaan.
Olen aina pitänyt enemmän talvesta, hymyilen kävellessäni mäenrinteessä lumihangen säihkyessä viattomuuttaan. Kaikista vuodenajoista talvet ovat tavallaan olleet kauneimpia ja minä olen ollut onnellisempi kuin yhtenäkään kesäpäivänä taivaan heijastuessa järven pinnasta, löytänyt itsestäni enemmän inspiraatiota talven kylmyydessä kuin kesäpäivien lämmössä. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten synnyin marraskuun kylmyyteen, ehkä kuulun talvelle. Harhailen vielä hetken lumihuntuun pukeutuneilla metsäpoluilla, nojaan kelopuuhun hiljaisuuden kuiskiessa korvaani rakkautta ja myöhemmin naurahdan,
kuinka kaunista onkaan.
Lähetä kommentti