Vanhat puutalot huokuvat lämpöään tervehtiessäni auringonsäteitä matkalla rantaan, kävelen hitaasti kuullakseni askeleeni koskemattomalla lumihangella ja jään miettimään, kuinka onnellinen olenkaan lopulta näillä kaduilla ollut. Minä, joka muistelen jatkuvasti äärettömän melankolian kuiskauksia pimeillä kaduilla, olen ollut uskomattoman onnellinen kävellessäni näillä samoilla kaduilla puutalojen kertoessa tarinoitaan kauniilta kesäpäiviltä. Hymyillyt loputtomasti lintuparvien lentäessä sinisellä taivaalla, kävellyt keinuvin askelin vanhalle laiturille tuulen kuiskaillessa korvaan vapautta jostain kaukaisilta mailta ja itkenyt tähtitaivaan loisteessa. Itkenyt äärettömän suuresta onnellisuudesta, mutta sellainen unohtuu melankolian kuiskaillessa korvaan satuttavia muistoja ja salaperäisyyteen verhottuja valheita jostain vuosien takaisesta elämästä. Olen istunut öisin sängynlaidalla kirjoittamassa runoja mustekynällä ruutupaperille, sytyttänyt kynttilöitä nähdäkseni elämäni selkeämmin ja sunnuntaisin kävellyt rantaan auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylminä pakkasaamuina. Olen ollut hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, hengittänyt keuhkojen täydeltä jäätävää ilmaa katsellen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja myöhemmin hiljaisuuden rikkoutuessa muuttunut hirmumyrskyksi, eikä hiljaisuudesta lopulta ole jäänyt muistoksi kuin jalanjäljet koskemattomalla lumihangella. Sellaisen hiljaisuuden kuitenkin unohtaa, päätyy kirjoittamaan tuhansittain keskeneräisiä lauseita melankoliaan hukkuneista hetkistä ja onnellisuuden rippeet jäävät kirjoittamatta päiväkirjan valkoisille sivuille, sillä niihin ei katsota kätkeytyvän samalla tavalla määrittelemätöntä tunnemassaa kuin melankoliaan. Silti niitä on kuulunut näillekin kaduille, onnellisuuden rippeitä, enemmän kuin koskaan pystyisi muistamaan.
Kävelen puiselle laiturille, heinäkuussa katselin laiturin peittyvän järviveteen rakenteiden pettäessä ja lasten riemuitessa kesäloman suomasta vapaudesta. Vesi oli silloin korkealla, vaikka muutamia vuosia aiemmin laiturinnokasta hyppääminen olisi ollut hengenvaarallista. Tammikuun kirpeässä pakkasessa järvenpinta on kuitenkin jäässä, katselen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja hymyilen itsekseni kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle auringonsäteiden saadessa lumihangen säihkymään. Tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini en ole enää hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, olen hiljaisuus hirmumyrskyjen jäädessä muistoiksi vuosien takaisesta elämästä ja tahdon uskoa siihen, että pakkasyönä jäätynyt järvenpinta kestäisi varovaiset askeleeni.Olen epäilemättä onnellisempi kuin koskaan aiemmin tällä samaisella laiturilla puutalojen katsellessa kauempaa ja hymyillessäni koulusta palaaville lapsille kysyn itseltäni, kuinka kauan oikeastaan on mahdollista olla katkera tätä pikkukaupunkia kohtaan? Onko minulla toisaalta minkäänlaista oikeutta olla katkera kaupungille, kun lopulta olen kuitenkin itse syyllinen hirmumyrskyihin menneisyydessäni ja muistot kadunkulmilla ovat pelkästään häivähdyksiä myrskytuulesta. Jäätävä tuuliainen tarttuu sormenpäihin, lapset juoksevat riemuissaan vasemmalla puolella tietä ja päätän unohtaa loputtoman katkeruuden, muistella myöhemmin vain onnellisuuden rippeitä. Koskemattomalla lumihangella jäniksen jäljet viime yöltä, jää kantoi varovaiset askeleet tähtitaivaan loisteessa.
Lähetä kommentti