Vuoden ensimmäisinä päivinä maailma on pukeutunut harmaaseen, aurigonsäteet ovat jääneet muistoiksi hopeareunaisten pilvien reunoille ja olen tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, kun vesisade hakkaa ikkunalautoihin. Musiikin ollessa hauraampaa kuin häivähdykset auringonsäteistä olen vaeltanut harmaaseen pukeutuneilla kaduilla, eksynyt ensimmäistä kertaa betonikaupungin jokaisen kadunkulman näyttäessä samanlaiselta ja tuntenut sitten uskomattoman suurta vapautta: kävellyt edelleen ilman minkäänlaista tietoa määränpäästä, jäänyt katselemaan vastaantulijoiden kasvoille unohtunutta kaipuuta ja hymyillen jatkanut matkaani löytäen itseni metroaseman hämärään.
Eksyminen on tavallaan lohdullista, olen miettinyt unohtuessani kirjaston hyllyjen väliin rakastumaan maailman kauneimpiin lauseisiin. Muistellut rakastumisia muistoilta tuoksuvien kirjojen sivuilla, salaa hymyillyt lukeneeni kaikista suurimmat rakkaustarinat ja jäänyt kiinni täydelliseen hiljaisuuteen, jonka putoava kirja ylemmässä kerroksessa päätyi lopulta rikkomaan. Kirjaston hiljaisuudesta harmauteen pukeutuville kaduille, lähijunassa silmänsä mustalla maalannut nainen on kertonut tarinaa avioerostaan ja olen päätynyt vaientamaan äännähdyksen musiikin uskomattomalla kauneudella, jäänyt kiinni ohikiitävään maisemaan.
Olen valvonut öisin kirjoittamassa yksinäisiä lauseita onnellisuudesta, unohtunut miettimään sellaista käsitteenä ja aamuisin juodessani teetä ymmärtänyt, kuinka kaikki on oikeastaan hyvin juuri tällä hetkellä. Seurasaaressa hiljaisuus on ottanut hellään syleilyynsä, horisontissa siintävä kaupunki on levännyt harmaassa kauneudessa ja lintujen lentäessä harmaalla taivaalla olen ymmärtänyt sen vielä selvemmin: kaikki ei ole hyvin vasta huomenna tai kahden vuoden päästä tulevaisuudessa, kaikki on hyvin juuri tällä hetkellä kaikessa tässä harmaudessa kylmyyden tunkeutuessa luuytimeen ja tuuliaisen heittäessä hiukset sekaisin.
Kaikki on mielettömän hyvin,
vapauttavin ajatus hetkeen.
Lähetä kommentti