23 SONGS FOR SEPTEMBER

i wasn't listening

Pukeudun aamuisin mustavalkoiseen neuleeseen pitääkseni itseni lämpimänä, katselen heräilevää maailmaa ikkunalasin takana ja kävelen keittämään itselleni teetä, kuuntelen ääniä rappukäytävässä. Juon aamuteeni aamun ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa varjoja seinilleni ja musiikin on oltava äärettömän kaunista: niin suunnatonta harmoniaa, että tavallaan siihen voisi hukkua tuntematta valtamerta keuhkoissaan. Olen jatkuvasti kolme minuuttia myöhässä aikataulustani, kuuntelen vielä harmoniaan verhoutuvaa musiikkia ja kävelen asemalle matkustaakseni kaksi minuuttia viereiseen kaupunkiin, kirjoittaessani salasanaani aamun ensimmäisellä luennolla kietoudun kaulahuiviini ja toivon muistavani seuraavana aamuna ottaa vitamiinit, vaikka en minä kuitenkaan muista. Jokainen arkiaamuni muistuttaa edeltäjäänsä, olen miettinyt iltapäivän ruuhkassa rautatieasemalla ja pysähtynyt katselemaan vastaantulijoiden kiirehtivän seuraavaan metroon.

Olen pysähtynyt katselemaan kiireistä rautatieasemaa ja unohtunut miettimään, kuinka tavoistaan on uskomattoman vaikeaa päästää irti: minun on kuunneltava aamuisin harmoniaan verhoutuvaa musiikkia tunteakseni turvallisuutta, oltava jatkuvasti kolme minuuttia myöhässä aikataulustani ja sattuessani ruuhka-aikaan rautatieasemalle pysähdyttävä katselemaan vastaantulijoiden kiirehtivän seuraavaan metroon. Oltuani kolme minuuttia myöhässä omasta aikataulustani minun on kuitenkin oltava vähintään kaksitoista minuuttia edellä tavanomaista aikataulua ja iltaisin noudatettava edelleen uskomattoman vahvasti tapojani: saavuttava värivalojen loisteeseen viisikymmentä minuuttia ennen musiikkia ja laitettava narikkalappuni pankkikorttini taakse, ainoastaan eturivissä tunnen turvallisuutta yleisömeren jäädessä taakseni.

Sen lisäksi, että käyttäytymiseni rajoittuu uskomattoman vahvasti tapoihini, olen huomaamattani muodostanut itselleni oletuksia ulkonäköni suhteen: pukeudun luvattoman usein ainoastaan mustaan, olen uskomattoman huono pukeutumaan kirkkaisiin väreihin ja en koskaan pystyisi ostamaan valkoisia kenkiä. En pystyisi koskaan luopumaan festarirannekkeista oikeassa ranteessani, käytän jatkuvasti samaa kaulakorua ja hiukseni voivat olla ainoastaan mustat tai vaaleat, värjättyäni hiukseni mustaksi seitsemän vuotta sitten muodostin käsityksen, jonka mukaan jokainen väri mustan ja vaalean väliltä näyttää mitäänsanomattomalta, mutta viimeaikoina olen miettinyt sitä. Olen miettinyt, voisinko sittenkin värjätä hiukseni ruskealla ja ostaa keltaisen neuletakin, luopua festarirannekkeista oikeassa ranteessani ja kirjoittaa päiväkirjaani, kuinka tänään myöhästyin luennolta?

Kuukausi sitten ostin elämäni ensimmäiset valkoiset kengät, mutta en ole kertaakaan uskaltanut käyttää niitä: rakastan niitä niin uskomattoman paljon, etten kestäisi katsella niiden likaantuvan syksyisillä kadunkulmilla. Valkoisten kenkieni jälkeen olen yrittänyt tehdä päätöstä hiusteni suhteen, harkinnut ostavani sinisen villakangastakin ja muuttavani valmistuttuani vieraaseen kaupunkiin, aloittavani vierailta kadunkulmilta satojen kilometrien päässä raitiovaunujen kolinasta. Todennäköisesti tulen värjäämään hiukseni vielä tämän viikon aikana ja muuttamaan valmistuttuani vaikka neljänsataa kilometriä pohjoisempaan, mutta festarirannekkeistani oikeassa ranteessani minä en tule luopumaan: sanoit olisi aika rakentaa itsensä kokonaan uudelleen, minä saatoin unohtaa kuunnella.

another night of barely breathing

Viimeisimmät päivät ovat olleet äärettömän kauniita, olen kävellyt auringonsäteisiin verhoutuneilla kaduilla ja tuntenut syksyn jokaisella hengenvedollani, nojannut vanhan hirsitalon kivijalkaan kuunnellessani metsän humisevan tuulessa: hiljaisuus on ollut uskomattoman kaunista ja musiikki hiljaisuuttakin kauniimpaa, siksi olen halunnut kirjoittaa rakkauskirjeitä musiikille. Kirjoittaa keskeneräisiä lauseita siitä, kuinka elämäni on muuttunut vahvasti ja paljosta olen joutunut luopumaan, mutta musiikki on säilynyt ja siitä syystä rakastan enemmän kuin ensimmäistäkään hengenvetoani hirsitalon varjossa lämpimänä syysaamuna.

Rakastan enemmän kuin viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä, sillä musiikki pysyy vierelläni illan vaihtuessa aamuyön ensimmäisiin tunteihin ja saa minut tuntemaan niin suuria tunteita, ettei mikään koskaan aiemmin. Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen rakkauteni on valtamertakin suurempaa, olen kerännyt itseeni uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteesta ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaiken kokemani jälkeen haluan jatkuvasti kuulla lisää: musiikin suhteen en koskaan saa tarpeekseni, kaksi tuntia kestäneen keikan jälkeen sydämeni huutaa enemmän ja we want more, sillä musiikin suhteen minulle ei riitä mikään, haluan rakastaa enemmän. Viimeisimpien päivien aikana olen rakastanut musiikkia auringonnoususta aamuyön viimeisiin tunteihin ja musiikki on keinuttanut uneen, olen rakastanut nähdessäni unta värivalojen kirkkaudesta ja havahtunut pimeässä huoneessa, minä olen rakastanut.

Olen herännyt aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, juonut aamuteeni musiikin kietoessa kätensä ympärilleni ja istunut parvekkeella hengittämässä syksyä jokaisella hengenvedollani, hymyillyt itsekseni musiikin yllättäessä kauneudellaan. Minä olen sydänjuuriani myöten rakastunut musiikkiin ja oikeastaan siksi haluaisin kirjoittaa siitä teille enemmän, kertoa tarinoita loputtomasta rakkaudestani ja niistä unohtumattomista hetkistä, kun musiikki on saanut itkemään: kertoa niistä unohtumattomista hetkistä Ilosaarirockin toisena päivänä, ensimmäisistä musiikkirakkauksistani kahdentoista vuoden takaa, musiikkiin kietoutuneista muistoista ja lopulta siitä, kuinka olen jatkuvasti halunnut kuulla enemmän.

Sillä minä luopuisin hengittämisestä, rakastan niin paljon.

takaisin hyökyaallon harjalle

ANNA INGINMAA @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014

Syysviima tarttuu hiuksiini kävellessäni rautatieasemalta Töölönkadulle, mietin olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin ja kansallisoopperan kohdalla tuuliainen tarttuu mekkoni helmaan, pimeys maalaa kadunkulmille ääriviivattomia varjojaan. Liikennevaloissa tahtoisin tanssia ohikiitävien autojen valokeiloissa ja nostaa käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudesta, syysviiman kuiskaillessa onnellisuuttaan olen uskomattoman vahvasti elossa: pysähdyn kadunkulmaan katselemaan pimeyteen verhoutunutta kaupunkiani, ensimmäistä kertaa viikkoihin rakastan jokaista tuntematonta kadunkulmaa enemmän kuin keskeneräisiä lauseitani ja saavuttaessani viimein päämääräni hymyilen itsekseni, raitiovaunu kolisee.

Korjaamon vaunusalissa olen hukkunut värivalojen loisteeseen uskomattoman monta kertaa huutanut ääntäni käheäksi suunnattomasta onnellisuudestani ja itkenyt musiikin tunkeutuessa selkäytimeeni, mutta vintillä en jostain syystä ole koskaan aiemmin käynyt: kieltämättä olen monesti suunnitellut vierailua sinne ja kuitenkin unohtanut mennä, mutta tänään Anna Inginmaa ja Laura Moisio saavat tekemään ensivierailuni vintille. Vaunusalin yläkerrassa oleva tunnelmallinen vintti on sisustettu tyylikkäästi, katosta roikkuu uskomattoman kauniita Foscarini-valaisimia ja tuolit ovat tanskalaista 50-luvun vintagea, kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin. Syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin katselen vaaleahiuksisen naisen nousevan lavalle yleisön hiljentyessä, ensimmäisistä sekunneista viimeisiin musiikki murtautuu rintalastani alle ja tuntuu uskomattomalta kuunnella, kuinka suunnattoman kauniin musiikin vaietessa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan viinilasi, joka lasketaan pöydälle.

Anna Inginmaa on uskomattoman lahjakas laulaja-lauluntekijä, jonka suunnattoman intensiivinen tulkinta ja tavallaan tummanpuhuva ääni kuljettavat mukanaan toiseen todellisuuteen kaupungin pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, tilanteeseen sopisi lasillinen punaviiniä hitaasti nautittuna. Hymyilen itsekseni musiikin kuiskaillessa tarinaansa, unohdan istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja tunnen löytäneeni tieni kotiin: tummanpuhuva ääni kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäästä toiseen ja Inginmaan istuessa lavan reunalla viimeiset hengenvedot päättyvät loputtomiin suosionosoituksiin, jotka eivät tunnu päättyvän hetkeen.

LAURA MOISIO @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014

Laura Moision noustessa lavalle muusikkoystävänsä kanssa pimeyteen verhoutuneen kaupungin valot heijastuvat kaari-ikkunoiden lasimaalauksista, musiikin äärettömän harmonian rikkoo ainoastaan hiljaiset askeleet takanani ja unohdun muistelemaan kuukausien takaista iltaa, jolloin akustisen kitaran tarinoidessa suunnattomasta rakkaudesta olisin halunnut kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani valmiin rakkaustarinan, maalata suunnatoman onnellisuuteni rautatieaseman kiviseiniin. Uskomattoman herkän äänen tarinoidessa rakkaudesta haluaisin jälleen kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani kokonaisen rakkaustarinan, yleisön hiljentyessä kuuntelemaan musiikin suunnatonta kauneutta hymyilen itsekseni ja tunnen sydämessäni niin järjettömän suurta onnellisuutta, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kuvailemaan sellaista.

Todellisuus ympäriltäni katoaa siihen uskomattoman kauniiseen hetkeen, olen ainoastaan järjettömän suurta onnellisuutta kaikessa siinä harmoniassa ja lopulta hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani, Laura Moisio on yksi suurimmista musiikkirakastumisistani kuluneena vuonna. Kaatosade piiskaa kasvojani armottomuudellaan kävellessäni rautatieasemalle, tuuliainen riuhtoo takkuisia hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa ja katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näen ripsivärin valuneen poskipäilleni, olen onnellinen.

i'll never ask again

Seurasaaressa tuuliainen tarttuu hiuksiini kävellessäni vanhan hirsitalon portaille istumaan ja kuuntelemaan saaren kuiskailevan tarinoitaan vuosikymmenten takaa: pimeistä syysöistä hirsitalon lämmössä ja äärettömän kauniista tyttärestä, joka valvoi öisin omassa kamarissaan kuunnellen syysmyrskyn piiskaavaan ikkunalaseja ja nousi aikaisin aamulla valjastamaan hevosensa, todennäköisesti uskomattoman onnellisena. Unohdun miettimään onnellisuutta käsitteenä: kuinka sellainen oikeastaan määritellään ja mitä sellainen lopulta vaatii, onko onnellisuus ainoastaan hetkellistä vai lopullinen päämäärämme? Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän lopullinen päämäärä ja yksilön pyrkiessä jatkuvasti hyvyyteen, hyvät teot seuraavat itsestään tästä kamppailusta tehden yksilöstä hyveellisen ja samalla myös onnellisen. Meidän tulisi siis pyrkiä elämässämme kaikenlaiseen hyvyyteen saavuttaaksemme onnellisuuden, pysähtyä eksyneiden matkamiesten kohdalla auttaaksemme ja nostettava katsemme omasta itsestämme nähdäksemme vastaantulevan tytön itkevän, kuulostelen lauseita päässäni sulkien silmäni.

Iltapäivän auringonsäteet lämmittävät kasvojani avatessani silmäni, katselen syksyn viimeisten muuttolintujen lentävän sinisellä taivaalla ja mietin rakastamista. Platon määrittelee onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi, onnellisuus on hänen mukaansa tavallaan rakkauden jatke ja täten rakkaus liittyy onnellisuuteen suhteellisen vahvasti, mietin rakastamista omassa elämässäni: tavallaan olen rakastunut ainoastaan kerran ja huutaessani pimeyteen verhoutuneilla kaduilla rakentanut itselleni uskomattoman vahvan kuoren, minä en oikeastaan enää usko rakastumiseen. Uskon siihen, että rakastan tuulenhenkäysten kuiskailemia tarinoita vuosikymmenten takaa, syyspäivän auringonsäteitä kasvoillani ja hiljaisuutta tuuliaisen humistessa vaimeasti, mutta riittääkö se onnellisuuteen? Kävelen katselemaan laineiden lyövän rantakallioon ja hymyilen itsekseni: minä olen hetkittäin onnellisempi kuin koskaan aiemmin, onnellisuus on kiinni meistä itsestämme ja rakastaessani auringonsäteitä kasvoillanionnellisuus kuiskailee nimeäni, onnellisuuteen ei tarvita määritelmiä. Tänään aion seikkailla myrskyisen kaupungin lävitse värivalojen loisteeseen kuuntelemaan Laura Moisiota ja Anna Inginmaata, olkaa uskomattoman onnellisia.

we need a screaming headline

Syyssateiden piiskatessa ikkunalautaa on keitettävä teetä pitääkseen itsensä lämpimänä, seisottava villasukat jalassa parvekkeella kuuntelemassa tuuliaisen kuiskailevan suunnatonta melankoliaansa ja hengitettävä vapautta jokaisella hengenvedollaan kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen: sellainen on saanut kirjoittamaan maailman äärettömästä kauneudesta ja aamun ensimmäisistä auringonsäteistä, jotka murtautuvat ikkunalasien lävitse maalaamaan kasvoilleni varjojaan. Silloin syyssateiden piiskatessa ikkunalautaa on istuttava aloillaan kuunnellakseen uskomattoman hienoa musiikkia, oltava äärettömän onnellinen musiikin kuiskaillessa korvaani rakkauttaan ja oltava sitten suunnatonta hiljaisuutta, kun kaikki on tässä hetkessä.

Musiikki merkitsee tavallaan enemmän kuin voisin keskeneräisin lausein kirjoittaa, olen äärettömän kiitollinen jokaisesta hengenvedosta värivalojen loisteessa ja pimeyteen verhoutuneesta hetkestä tuntemattomilla kadunkulmilla musiikin kuiskaillessa korvaani rakkauttaan: suunnatonta rakkauttaan, joka hyökyaaltojen uskomattomalla voimalla iskee kasvoilleni saaden kyyneleet silmäkulmaani ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, sellaisen kertomiseen eivät keskeneräiset lauseeni koskaan tulisi riittämään. Vuosien saatossa musiikki on kertonut maailman kauneudesta auringonsäteiden hiljaisena tanssina, tähtikuvioina öisellä taivaalla kylmyyden tunkeutuessa kylkiluideni alle ja lumihiutaleina alkutalven viimassa, musiikki on kuiskaillut korvaan maailman kauneutta, kutsunut auringonsäteitä myrskypilvien jäädessä muistoksi rankkasateiden toivottomuudesta ja koskettanut kyyneliin asti. Mikään ei ole koskaan saanut itkemään yhtä vuolaasti, huutamaan toivottomuuttani lumisateen piiskatessa kasvojani tai unohtamaan melankoliaa hauraassa sydämessäni: tavallaan musiikki on enemmän kuin mikään ja siksi haluan kertoa teille kolmesta albumista, jotka ovat saaneet itkemään vuolaasti pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan ja lopulta huokaisemaan onnellisuudesta äärettömällä hienoudellaan, näitä rakastan uskomattoman paljon.

Lightbulb - Bulb Fiction (2014)

Olen kirjoittanut ystävistäni, jotka rakastivat musiikkia ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen ja eivät koskaan luovuttaneet musiikin suhteen vastoinkäymisten hetkittäin seuratessa toisiaan. Viime keväänä matkustin pikkukaupungin pimeyteen kuuntelemaan ystävieni bändiä, jonka toimintaa olen seurannut uskomattoman kauan kokoonpanojen vaihtuessa ja vastoinkäymisten kasvattaessa jäsenten päättäväisyyttä: olen istunut konserttisalin pimeydessä näkemässä bändin ensimmäistä kertaa livenä, ollut suunnatonta hiljaisuutta kuullessani demoversioita uusista biiseistä ja hetkittäin saattanut menettää uskoni kyseiseen bändiin, mutta lopulta kuitenkin ollut ylpeä ystävieni loputtomasta päättäväisyydestä. Sinisten värivalojen loisteessa kuuntelemani keikan jälkeen uskoni kyseiseen bändiin kasvoi kuitenkin huomattavasti, eikä todellakaan turhaan: pari viikkoa sitten kävelin Fredrikinkadulta rautatieasemalle kyseisen bändin debyyttialbumi käsissäni, hymyilin vastaantulijoille liikennevaloissa ja päästessäni kotiin mietin, kuinka en ole aikoihin odottanut yhtä innoissani pääseväni kuuntelemaan jotain ensimmäistä kertaa.

Lopulta ensimmäisen biisin iskiessä tajuntaani järjettömällä voimallaan ja lyödessä kasvoilleni armottomuudellaan, paluuta entiseen ei tavallaan enää ollut: kyseinen albumi on soinut niistä ensimmäisistä sekunneista lähtien jokaisena tummansiniseen samettiin verhoutuneena iltana, jokaisena aamuna ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa seinilleni varjojaan ja jokaisella kotimatkallani. Kävellessäni värivalojen loisteesta rautatieasemalle olen hetkittäin halunnut huutaa suunnattomasta onnellisuudestani, halunnut huutaa olevani uskomattoman vahvasti elossa ja sulkenut silmäni kuiskaillessani ilmaan rakkauttani ilman äännähdystäkään albumin viidennen biisin tuntuessa jokaisella hengenvedollani, sellaiseen vaaditaan äärettömän paljon. Lightbulbin debyyttialbumi on yksinkertaisesti aivan järjettömän hieno, ensimmäisen biisin iskiessä tajuntaan loputtomalla voimallaan on antauduttava musiikille ja viimeisen biisin hetkittäin maalatessa sielunmaisemaa raskain siveltimen vedoin sanattomuus kuiskailee nimeään, jättää jälkeensä uskomattoman kauniin hiljaisuuden, tavallaan odottavan. Suosittelen edelleen tutustumaan kyseiseen bändiin, tämän debyyttialbumin kanssa aion viettää aikaani huomennakin auringonsäteiden herättäessä lämmöllään ja helvetti sentään, mahtavaa poijat!

Tutustukaa bändiin täällä ja tilatkaa levy täältä.  

Rubik - Dada Bandits (2009)

Rubikin viimeinen keikka oli itselleni henkilökohtaisesti valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista hukkuessani värivalojen loisteeseen eturivissä ja kiittäessäni viimeisen kerran kaikesta kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiini, mutta kaikesta määrittelemättömästä tunnemassasta huolimatta kyseinen yhtye on edelleen yksi suurimmista musiikkirakkauksistani. Rubik on yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat maalanneet maailmaani äärettömällä kauneudella myrskypilvien kerääntyessä taivaalle yksinäisinä iltoina jossain kaukana ja jättäneet jälkeensä mielettömän kaunista hiljaisuutta auringonlaskujen verhotessa maailmaa vaaleanpunaiseen harmoniaan, rankkasateiden lyödessä kasvoilleni uskomattomalla voimallaan ja kyynelten virratessa poskipäille katuvalojen loisteessa, kuten viimeisen keikan jälkeen kävellessäni rautatieasemalle sanojen

i feel the storm coming roaming over me  

i wanna feel it like an ocean at my feet  

whoever said it would be easy to be free? 

pysäyttäessä maailmani hetkellisesti siihen mielettömään kauneuteen. Silloin oli suljettava silmänsä musiikin keinuttaessa hiljalleen toiseen todellisuuteen ja elämän tuntuessa hiljaiselta rintalastan alla, valkoiset linnut lensivät väärinpäin tähtitaivaan loisteessa. 'Dada Bandits' on ehdottomasti yksi itselleni tärkeimmistä albumeista: tavallaan uskomattoman vaikeasti lähestyttävä albumi on vaatinut seurakseen yksinäisyyden, olen harhaillut päämäärättömästi kuunnellakseni albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen aina uudelleen ja kuiskaillut rakkauttani pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla, vaikka ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei riittäisi kuvaamaan rakkauttani tätä albumia kohtaan. Tämä albumi on ensimmäisestä raidasta viimeiseen saakka uskomattoman mielenkiintoinen, kolmanteen raitaan olen kätkenyt suurimman onnellisuuteni ja yhdeksänteen äärettömän rakkaita muistoja talviöiden harmoniasta, kun juotiin halpaa viiniä ja nukahdettiin onnellisuuteemme. 'Dada Bandits' on todennäköisesti yksi parhaista albumeista koskaan ja Rubik oli yksi parhaista kotimaisista yhtyeistä, itselleni ehdottomasti yksi rakkaimmista.

Disco Ensemble - First Aid Kit (2005)

Disco Ensemble on tavallaan sellainen musiikkirakkaus, joka on kulkenut mukanani elämänvaiheesta seuraavaan nähden suurimmat heikkouteni maailman pukeutuessa harmaaseen ja suurimmat rakkauteni aamun ensimmäisten auringonsäteiden harmoniassa. Olen hukkunut sinisten värivalojen loisteessa uskomattomaan onnellisuuteen, huutanut loputtomasta rakkaudestani yleisömeren keskellä ja antanut musiikin viedä mukanaan toiseen todellisuuteen, hetkittäin olen unohtanut ympäröivän maailman musiikin tarttuessa olkapäähäni. Yhtyeen toinen pitkäsoitto 'First Aid Kit' on edelleen yksi itselleni rakkaimmista albumeista ja muistan uskomattoman elävästi neljän vuoden takaisen talvipäivän, kun kotimatkalla musiikki iski tajuntaani uskomattomalla voimallaan ja pysähdyin auringonsäteiden verhoamaan maisemaan kuuntelemaan sanoja

i'm trying to shout   

but no sound comes out  

this is my heart signing off   

lintuparven lentäessä vapauttaan sinisellä taivaalla: tavallaan nimenomaan siinä ohikiitävässä hetkessä ymmärsin tämän albumin hienouden ja on myönnettävä albumin ensimmäisen raidan iskevän edelleen kasvoilleni sellaisella uskomattomalla voimalla, etten koskaan ole kokenut vastaavaa. Albumin ensimmäisen raidan aggressioiden jälkeen seuraavan raidan sanoituksissa tunnutaan varsin aidonkuuloisesti pelkäävän kaiken kaatuvan korttitalon tavoin, kolmannessa leikitellään yhtyeelle tavanomaiseen tapaan kielikuvilla ja viidennen raidan kohdalla on pysähdyttävä uudelleen kuuntelemaan, tahtoisin huutaa rakkauttani kyseistä albumia kohtaan. Viidennestä raidasta viimeiseen hukuttaudun albumin uskomattomaan hienouteen, suljen hitaasti silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani ja viimeisen raidan pysähtyessä hetkittäin todistamaan rakkauttaan hymyilen itsekseni: tästä albumista on vuosien mittaan tullut nimensä mukainen, mihin vuorokaudenaikaan tahansa samanlaista onnellisuutta ja kyyneleet poskipäillä, eikä ole mitään kysyttävää.

i know they're just satellites

Herätessäni viisitoista minuuttia ennen seitsemää maailma verhoutui harmaaseen, auringonsäteet eivät murtautuneet huoneeseeni ikkunaverhojen lävitse ja jossain neljäsataa kilometriä kauempana maailma verhoutui valkoiseen viattomuuteen, täällä puolitoista astetta lämmintä. Parvekkeen kaiteelta ihmisiä ohikulkumatkalla seitsemän kaksikymmentä, ulkona tuuliainen tarttui hiuksiini kymmenen metriä sekunnissa ja taivas tarttui kengänpohjiini kävellessäni rautatieasemalla, mutta kylmyyden koskettaessa olkapäätäni olin uskomattoman onnellinen: olisin halunnut kirjoittaa onnellisuuttani rautatieaseman seiniin, maalata vastaantulijoiden kasvoille ja kuiskailla seitsemällä tuntemattomalla kielellä, joista ensimmäistäkään en itse pystyisi ymmärtämään.

Hetkittäin mietin siellä missä muut kulkevat matkaansa eteenpäin minä kierrän ympyrää, kirjoitin päiväkirjaani istuessani parvekkeella maailman verhoutuessa tummansiniseen samettiin ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauskirjeitä karttapallon reunalle, myöhemmin löysin tähtitaivaan kenkälaatikosta. Tähtikarttoihin kirjoitin onnellisuuteni muistaakseni kirjoittaa vuosikymmeniä myöhemmin, pimeyden verhotessa maailmaa ääriviivattomiin varjoihin maalasin huuleni punaisella ja unohduin miettimään, kuinka tavallaan haluaisin muuttaa hetkeksi Kuopioon tai oikeastaan mihin tahansa, mutta haluaisin jotain uutta.

but thinking in rhymes

Viime yönä unohduin kuuntelemaan äärettömän kaunista musiikkia, polttamaan kynttilöitä kaatosateen piiskatessa ikkunalautaa ja kirjoittamaan tarinoita onnellisuudesta, kaksikymmentä minuuttia aamuviiden jälkeen nukahdin lentämään valtamerten taakse hengittämään merituulta ja upottamaan varpaani rantahiekkaan. Herätessäni kaatosade piiskasi edelleen ikkunalautaa, katselin tuuliaisen tarttuvan puiden latvoihin ikkunalasin takana ja pukeuduin mustavalkoiseen neuleeseen pitääkseni itseni lämpimänä, ensimmäinen oikea syysaamu kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen: tavallaan rakastan syksyä enemmän kuin mitään, ruskaan verhoutuvaa maailmaa ja syyssateita ikkunalasin takana, sellainen rauhoittaa mieleni.

Sellainen saa kirjoittamaan maailman äärettömästä kauneudesta ja suunnattomasta onnellisuudesta, mietin kävellessäni keittämään itselleni aamuteetä ja kuuntelin kaatosadetta keittiön avoimesta ikkunasta, sellainen saa hymyilemään maailman pukeutuessa harmaaseen. Unohduin kiireettömän aamun kauniiseen harmoniaan, auringonsäteet eivät maalanneet ääriviivojaan valkoisille seinilleni ja maailmani tuntui hetkellisesti pysähtyvän siihen, sellainen saa rakastumaan tuulenhenkäysten tavoin kuiskailevaan musiikkiin ja hengittämään musiikkia jokaisella hengenvedollaan, sellainen saa kuuntelemaan tarkemmin kuin koskaan aiemmin.

Juodessani aamuteeni syysaamun kiireettömyydessä unohduin lukemaan tarinoita musiikista, hetkittäin suljin silmäni tunteakseni onnellisuuden jokaisella hengenvedollani ja olin uskomattoman onnellinen siitä, että olen kahdenkymmenenyhden vuoden aikana rakastanut niin äärettömän paljon: rakastanut musiikkia, syksyyn verhoutuvaa maailmaa ja olen rakastanut sinua, rakastanut kaikesta huolimatta. Istuin vielä hetken aloillani syysmyrskyn kuiskaillessa nimeään ikkunalasin takana, kuuntelin kaatosateen piiskaavan ikkunalautaa armottomuudellaan ja harmonian ottaessa hellään syleilyynsä soitin melodikaa,

tänään olen ollut onnellinen.

there'll be beauty from pain

Unettomina öinä minulla on tapana harhautua lukemaan tarinoita vanhoista mielisairaaloista ja mielisairaanhoidon historiasta yleisesti, jostain syystä olen aina ollut uskomattoman kiinnostunut kyseisistä aiheista, yhtenä unettomana yönä harhauduin lukemaan Anna Lappalaisen tarinaa. Anna oli omien puheidensa mukaisesti Prinsessa, joka syntyi kuninkaalliseen perheeseen Englannissa, Buckinghamin palatsissa.  Hänen ollessaan vuoden ikäinen aarnikotka kuitenkin nappasi hänet vaunuista ja kuljetti taivaiden halki Suomen Lappiin kesäiselle jäkälämättäälle, josta lappalaiset sittemmin ottivat hänet hoiviinsa. Annan elämään mahtui lukemattomia kasvattiperheitä, myöhemmin hänestä tuli vakituinen vieraileva laulutähti kaupungin kuppiloissa ja 30-vuotiaana hän solmi avioliiton itseään viisitoista vuotta vanhemman, ruotsinkielisen puutarhurin kanssa. Kahden ja puolen avioliittovuoden jälkeisen avioeron jälkeen hänen vaikeutensa lisääntyivät huomattavasti, eikä hän pystynyt maksamaan vuokriaan ja hänen levoton käytöksensä aiheutti ärtymystä naapurustossa, silloin virkavalta toimitti naisen ensimmäistä kertaa psykiatriseen hoitoon.

Lyhyen hoitojakson jälkeen Anna yritti hetken aikaa yhteiseloa äitinsä kanssa, mutta päätyi kuitenkin käyttäytymään  aggressiivisesti äitiään kohtaan ja joutumaan lyhyen yhteiselon jälkeen  Lapinlahden sairaalaan, jossa diagnoosiksi varmistui maanisdepressiivinen psykoosi eli mania. Tämän jälkeen hän yritti uudelleen yhteiseloa äitinsä kanssa lopputuloksena kuitekin päätyminen uudelleen Lapinlahden sairaalaan ja lopulta Kellokosken mielisairaalaan vuonna 1933. Kellokoskella nainen julistautui Prinsessaksi ja hänen kuninkaalliseen suuruusharhaansa kuului, että hän antoi useille kanssaeläjilleen erilaisia arvonimiä, kuten Irlannin Prinssi Henrik, Iivana Julma ja Karl Fazer: vuosien kuluessa hän  joutui kokemaan esimerkiksi kiede-, kardiatsoli-, insuliinishokki-, malaria-, sahköshokki-, kestonarkoosi- ja lääkehoidon sekä huone-eristyksen, mutta sairaudestaan huolimatta hän tuntui olevan äärettömän onnellinen.

Elämänsä aikana hän jaksoi aina viihdyttää kanssaeläjiään esimerkiksi laulamalla ja tarjoamalla hierontaa: yhteistyössä kahden kellokoskelaisen pankinjohtajan kanssa hän paransi myös läheistensä rahahuolia jakamalla katteettomia shekkejä, uskomattoman elämänmyönteisellä ja valovoimaisella persoonallaan hän kiistämättä paransi koko elinympäristöään. Vietettyään yli viisikymmentä vuotta Kellokosken sairaalassa hänet siirrettiin Nikkilän sairaalaan, jossa hän muutamaa vuotta myöhemmin nukkui pois viimeisinä sanoinaan "en minä mikään Prinsessa ole, minä olen Anna Lappalainen."

Jostain syystä tarina on koskettaa omalla surullisella tavallaan ja nähtyäni kyseiseen tarinaan pohjautuvan elokuvan muutamia vuosia sitten olin hiljaisuutta elokuvateatterin pimeydessä, silloin en ollut vielä päätynyt lukemaan todellisen Anna Lappalaisen tarinaa ja katselin naisen valkokankaalla viiltävän ranteensa auki kylpyammeessa, miehen hukuttatuvan jokeen ja pääosassa olevan naisen heittelevän kukkamaljakoita sairaalan valkoisilla käytävillä. Viulun soidessa kaksi rikkinäistä ihmistä siunattiin ikuiseen uneen, kirjoitin myöhemmin päiväkirjaani ja palatessani sinä unettomana yönä lukemaan tarinaa halusin jostain syystä lähteä vierailemaan Lapinlahden sairaalan maisemissa: niissä samoissa maisemissa, joissa uskomattoman moni on taistellut elämästään mielenterveyden heitellessä armottomasti ja itkenyt vuolaasti maailman pukeutuessa harmaaseen.

Lapinlahden sairaala on Suomen ensimmäinen mielisairaalaksi suunniteltu rakennus, joka valmistui Carl Ludvig Engelin suunnitelmien mukaisesti vuonna 1841 ja sijaitsee Hietaniemen hautausmaan välittömässä läheisyydessä meren rannalla: luonnontilaiset rantakalliot, puutarhat ja hiuksiin tarttuva merituuli olivat todennäköisesti ratkaisevassa asemassa monessa paranemistapauksessa, sairaalan asiakkaat osallistuivat aktiivisesti puutarhan hoitoon. Rakennuksessa toimi vuoteen 2008 asti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin psykiatrisen osaston syömishäiriöosasto, -poliklinikka ja -päiväosasto ja huolimatta siitä, että rakennuksessa on myöhemmin toiminut esimerkiksi päiväkoti, tyhjä sairaalarakennus sai kylmät väreet juoksemaan valtoimenaan selkärangallani kävellessäni kohti sairaalan porttia.

Kävellessäni sairaalarakennuksen ympäristössä huomasin rauhoittuvani, pysähtyväni hetkittäin kuuntelemaan uskomattoman kaunista hiljaisuutta ja kylmien väreiden palavaan luokseni ainoastaan niinä hetkinä, kun unohduin tarkemmin miettimään rakennuksen historiaa mielisairaalana: tavallaan nimenomaan historia mielisairaalana ja maamme ensimmäisenä mielisairaiden ihmisarvoa kunnioittavana parannuslaitoksena herättää uskomattoman suurta kunnioitusta rakennusta kohtaan. Lapinlahden sairaala on samanaikaisesti sekä uskomattoman karmiva että rauhoittava, katsellessani ikkunasta sisälle tunsin ahdistusta keuhkoissani ja hetkittäin tunsin pelkoa selkärangassani jäädessäni miettimään kaikkea sitä, mitä sairaalan seinät kätkevät sisälleen puolentoista vuosisadan ajalta: uskomattoman määrän ahdistusta, huutoa valkoisilla käytävillä ihmisten taistellessa elämästään mielenterveyden heitellessä armottomasti ja lopulta jotain sellaista, joka on saattanut pelastaa ihmishenkiä. Lapinlahden sairaala kätkee sisälleen äärettömän suuren mysteerin, ehkä juuri siitä syystä uskon palaavani vielä kuuntelemaan hiljaisuutta ja kävelemään rauhallisesti, katselemaan ympärilleni.

muuten on niin hiljaista

IISA @ TAVASTIA 17 09 2014

Eilen kyyneleet valuivat poskipäilleni eturivissä värivalojen häikäistessä silmiäni, kun yksi maailman ihanimmista naisista nousi lavalle ja kuljetti mukanaan toiseen todellisuuteen. Ensimmäisten sekuntien jälkeen olisin ollut valmis myymään sieluni sille uskomattoman hienolle musiikille, huutamaan ääneni käheäksi äärettömästä rakkaudestani ja tanssimaan jalkani kipeiksi suunnattomasta onnellisuudestani, mutta annoin kyynelten valua poskipäilleni hukkuessani musiikkiin. Keinuin musiikin mukana suunnattomaan harmoniaan, matkustin Brooklyniin kuiskailemaan rakkauttani ja kyyneleet silmäkulmassa hymyilin uskomattomalle lavaenergialle, joka tarttui selkärankaani onnellisuutena.

Rakastuin Iisan sooloalbumin tunnelmaan vuoden alussa ja olen ollut kuluneen vuoden aikana hetkittäin sanattomuutta, kun kyseinen albumi tulee suoraan iholle kaikella koskettavuudellaan ja uskomattoman intiimillä tunnelmallaan. On kuitenkin myönnettävä, että albumin todellinen hienous paljastuu vasta värivalojen loisteessa musiikin tunkeutuessa selkäytimeen ja onnellisuuden kuiskaillessa nimeäni eturivissä, mutta kuunnelkaa kuitenkin kyseinen albumi ja rakastukaa siihen tunnelmaan, aivan uskomatonta!

sun kärsivän tahtoisin

APULANTA @ CASINO HELSINKI 16 06 2014

Tappaa ei ollut tarkoitukseni vaan rampauttaa pysyvästi niin että joka päivä muistaisit joka päivä koko loppuelämäsi missä teit sen minua koskevan virheen, sanat kaikuivat eilen sinisten värivalojen loisteessa ja muutamaksi sekunniksi unohduin miettimään seitsemän vuoden takaista hetkeä, kun huudettiin samaisia sanoja sinisten värivalojen loisteessa kolmesataa kilometriä lähempänä pientä oopperakaupunkia, oltiin uskomattoman onnellisia musiikin tuntuessa selkärangassa asti ja kieltämättä niin äärettömän vahvasti elossa, ettei tavallaan koskaan aiemmin. Silloin seitsemän vuotta sitten rakastuin sinisten värivalojen loisteeseen, musiikkiin selkärankani jokaisessa nikamassa ja kasvoilleni valtamerten suunnattomalla voimalla iskeville sanoille: sellaiselle rakkaudelle pystyi rakentamaan kokonaisen elämänsä ja samainen sinisten värivalojen loisteessa löydetty rakkaus on seitsemässä vuodessa kasvanut äärettömäksi, tavallaan suuremmaksi kuin mikään.

Sellaiselle rakkaudelle ei oikeastaan riitä ensimmäinenkään keskeneräinen lause, mietin eilen huutaessani sanoja luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme eturivissä värivalojen häikäistessä silmiäni ja nostaessani käteni ilmaan siitä äärettömästä rakkaudesta. Sellainen rakkaus saa maailman pysähtymään hetkeksi aloilleen musiikin tunkeutuessa selkärankani nikamiin murtaen jokaisen suojamuurini: sellaisena hetkenä tietää, että musiikki tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin yleisömassan huutaessa onnellisuuttaan, kirjoittamaan ääretöntä rakkauttaan hauraaseen sydämeeni jokaisella hengenvedollaan ja kietomaan kätensä ympärilleni hiljaisuudellaan, löytämään jokaisen avonaisen haavani.

Musiikin löytäessä lopulta jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni kyynelten tarttuessa silmäkulmiini tunsin suunnattoman onnellisuuden sydämessäni, kyyneleet silmäkulmassa huusin rakkauttani täydellisinä sanoina sinisten värivalojen vaihtuessa vihreään ja takaisin. Olin uskomattoman vahvasti elossa sanojen tarttuessa olkapäähäni pyytäen tanssimaan onnellisuudesta ja kaikki oli hetken siinä: niissä värivaloissa, luuytimeen asti tunkeutuvassa musiikissa ja sanojen kun eilen näin sun itkevän mä aavistin sun lähtevän kaikuessa sinisessä valossa kyyneleet valuivat poskipäilleni, olin uskomattoman vahvasti elossa tunteiden ääripäissä ja sovittuani meneväni Toni Wirtasen kanssa Savonlinnan Oopperajuhlille kävelin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla kasvoillani ääretöntä onnellisuutta,

Apulanta ei petä koskaan.

remember to breathe

Herätessäni tänään auringonsäteisiin ikkunaverhojeni lävitse tiesin, että minun olisi nähtävä tänään meri. Minun olisi nähtävä uskomattoman voimakas meri, pysähdyttävä kuuntelemaan laineiden lyövän hitaasti rantakallioon ja tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti hiuksiini: minun olisi nähtävä lintuparven lentävän sinitaivaalla, istuttava lämpimällä rantakalliolla katselemassa kaukana horisontissa siintävää maisemaa ja suljettava sitten silmäni tunteakseni meren uskomattoman voiman jokaisella hengenvedollani. Minun oli nähtävä tänään meri ja istuessani rantakalliolla iltapäivän auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani katsoin aaltojen laineiden lyövän rantakallioon kuin hidastetussa elokuvassa, annoin tuulenhenkäysten tarttua varovaisesti hiuksiini lintuparven lentäessä suunnatonta vapauttaan sinisellä taivaalla.
 

Suljin hitaasti silmäni hiljentääkseni mieleni, sivuutin määrätietoisesti jokaisen mieleeni tulevan keskeneräisen ajatuksen ja kuuntelin äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä poskipäitäni: keskityin hengittämään rauhallisesti, jokaisella hengenvedollani olin askeleen lähempänä itseäni ja tunsin mielettömän suurta rauhallisuutta rintalastan alla, täydellistä harmoniaa hengenvetojen hidastuessa. Kuin tuhannet kallionlohkareet rintalastani alta olisivat kadonneet laineiden vaimeaan kohinaan, varovaisiintuulenhenkäyksiin poskipäilläni ja jokaisella hengenvedollani aina kauemmas itsestäni, rintalastani alla ainoastaan täydellistä harmoniaa meren kohistessa vaimeasti.

Avatessani silmäni maailma tuntui olevan uskomattoman lempeitä tuulenhenkäyksiä auringonsäteiden rauhaisassa harmoniassa, kaukana horisontissa siintävä kaupunki nukkui syyspäivän kirkkaudessa ja jäin kiinni uskomattoman kauniiseen maisemaan. Kuin olisin avannut silmäni ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin suunnatonta riemua kuunnellessani lintujen laulavan äärettömästä vapaudestaan: annoin maailman ottaa hellään syleilyynsä ja hymyilin puusta toiseen loikkaavalle oravalle, tunsin saaneeni itseni takaisin. Kävellessäni koskettamaan merta jätin jalanjälkiä koskemattomaan rantahiekkaan tuuliaisen heittäessä hiukseni sekaisin, tuudittauduin hiljaisuuteen lintuparven lentäessä pilvettömällä taivaalla ja olisin halunnut kertoa tarinoita valtamerten takaisista rannoista jossain kaukana.

 

Istuin rantahiekalle kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita maailman kauneudesta, laineet löivät edelleen rantakallioon kuin hidastetuissa elokuvissa ja olisin voinut vannoa maailman suunnatonta kauneutta seitsemällä tuntemattomalla kielellä, hetkittäin on muistettava pysähtyä hengittämään.