we need a screaming headline

Syyssateiden piiskatessa ikkunalautaa on keitettävä teetä pitääkseen itsensä lämpimänä, seisottava villasukat jalassa parvekkeella kuuntelemassa tuuliaisen kuiskailevan suunnatonta melankoliaansa ja hengitettävä vapautta jokaisella hengenvedollaan kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen: sellainen on saanut kirjoittamaan maailman äärettömästä kauneudesta ja aamun ensimmäisistä auringonsäteistä, jotka murtautuvat ikkunalasien lävitse maalaamaan kasvoilleni varjojaan. Silloin syyssateiden piiskatessa ikkunalautaa on istuttava aloillaan kuunnellakseen uskomattoman hienoa musiikkia, oltava äärettömän onnellinen musiikin kuiskaillessa korvaani rakkauttaan ja oltava sitten suunnatonta hiljaisuutta, kun kaikki on tässä hetkessä.

Musiikki merkitsee tavallaan enemmän kuin voisin keskeneräisin lausein kirjoittaa, olen äärettömän kiitollinen jokaisesta hengenvedosta värivalojen loisteessa ja pimeyteen verhoutuneesta hetkestä tuntemattomilla kadunkulmilla musiikin kuiskaillessa korvaani rakkauttaan: suunnatonta rakkauttaan, joka hyökyaaltojen uskomattomalla voimalla iskee kasvoilleni saaden kyyneleet silmäkulmaani ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, sellaisen kertomiseen eivät keskeneräiset lauseeni koskaan tulisi riittämään. Vuosien saatossa musiikki on kertonut maailman kauneudesta auringonsäteiden hiljaisena tanssina, tähtikuvioina öisellä taivaalla kylmyyden tunkeutuessa kylkiluideni alle ja lumihiutaleina alkutalven viimassa, musiikki on kuiskaillut korvaan maailman kauneutta, kutsunut auringonsäteitä myrskypilvien jäädessä muistoksi rankkasateiden toivottomuudesta ja koskettanut kyyneliin asti. Mikään ei ole koskaan saanut itkemään yhtä vuolaasti, huutamaan toivottomuuttani lumisateen piiskatessa kasvojani tai unohtamaan melankoliaa hauraassa sydämessäni: tavallaan musiikki on enemmän kuin mikään ja siksi haluan kertoa teille kolmesta albumista, jotka ovat saaneet itkemään vuolaasti pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan ja lopulta huokaisemaan onnellisuudesta äärettömällä hienoudellaan, näitä rakastan uskomattoman paljon.

Lightbulb - Bulb Fiction (2014)

Olen kirjoittanut ystävistäni, jotka rakastivat musiikkia ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen ja eivät koskaan luovuttaneet musiikin suhteen vastoinkäymisten hetkittäin seuratessa toisiaan. Viime keväänä matkustin pikkukaupungin pimeyteen kuuntelemaan ystävieni bändiä, jonka toimintaa olen seurannut uskomattoman kauan kokoonpanojen vaihtuessa ja vastoinkäymisten kasvattaessa jäsenten päättäväisyyttä: olen istunut konserttisalin pimeydessä näkemässä bändin ensimmäistä kertaa livenä, ollut suunnatonta hiljaisuutta kuullessani demoversioita uusista biiseistä ja hetkittäin saattanut menettää uskoni kyseiseen bändiin, mutta lopulta kuitenkin ollut ylpeä ystävieni loputtomasta päättäväisyydestä. Sinisten värivalojen loisteessa kuuntelemani keikan jälkeen uskoni kyseiseen bändiin kasvoi kuitenkin huomattavasti, eikä todellakaan turhaan: pari viikkoa sitten kävelin Fredrikinkadulta rautatieasemalle kyseisen bändin debyyttialbumi käsissäni, hymyilin vastaantulijoille liikennevaloissa ja päästessäni kotiin mietin, kuinka en ole aikoihin odottanut yhtä innoissani pääseväni kuuntelemaan jotain ensimmäistä kertaa.

Lopulta ensimmäisen biisin iskiessä tajuntaani järjettömällä voimallaan ja lyödessä kasvoilleni armottomuudellaan, paluuta entiseen ei tavallaan enää ollut: kyseinen albumi on soinut niistä ensimmäisistä sekunneista lähtien jokaisena tummansiniseen samettiin verhoutuneena iltana, jokaisena aamuna ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa seinilleni varjojaan ja jokaisella kotimatkallani. Kävellessäni värivalojen loisteesta rautatieasemalle olen hetkittäin halunnut huutaa suunnattomasta onnellisuudestani, halunnut huutaa olevani uskomattoman vahvasti elossa ja sulkenut silmäni kuiskaillessani ilmaan rakkauttani ilman äännähdystäkään albumin viidennen biisin tuntuessa jokaisella hengenvedollani, sellaiseen vaaditaan äärettömän paljon. Lightbulbin debyyttialbumi on yksinkertaisesti aivan järjettömän hieno, ensimmäisen biisin iskiessä tajuntaan loputtomalla voimallaan on antauduttava musiikille ja viimeisen biisin hetkittäin maalatessa sielunmaisemaa raskain siveltimen vedoin sanattomuus kuiskailee nimeään, jättää jälkeensä uskomattoman kauniin hiljaisuuden, tavallaan odottavan. Suosittelen edelleen tutustumaan kyseiseen bändiin, tämän debyyttialbumin kanssa aion viettää aikaani huomennakin auringonsäteiden herättäessä lämmöllään ja helvetti sentään, mahtavaa poijat!

Tutustukaa bändiin täällä ja tilatkaa levy täältä.  

Rubik - Dada Bandits (2009)

Rubikin viimeinen keikka oli itselleni henkilökohtaisesti valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista hukkuessani värivalojen loisteeseen eturivissä ja kiittäessäni viimeisen kerran kaikesta kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiini, mutta kaikesta määrittelemättömästä tunnemassasta huolimatta kyseinen yhtye on edelleen yksi suurimmista musiikkirakkauksistani. Rubik on yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat maalanneet maailmaani äärettömällä kauneudella myrskypilvien kerääntyessä taivaalle yksinäisinä iltoina jossain kaukana ja jättäneet jälkeensä mielettömän kaunista hiljaisuutta auringonlaskujen verhotessa maailmaa vaaleanpunaiseen harmoniaan, rankkasateiden lyödessä kasvoilleni uskomattomalla voimallaan ja kyynelten virratessa poskipäille katuvalojen loisteessa, kuten viimeisen keikan jälkeen kävellessäni rautatieasemalle sanojen

i feel the storm coming roaming over me  

i wanna feel it like an ocean at my feet  

whoever said it would be easy to be free? 

pysäyttäessä maailmani hetkellisesti siihen mielettömään kauneuteen. Silloin oli suljettava silmänsä musiikin keinuttaessa hiljalleen toiseen todellisuuteen ja elämän tuntuessa hiljaiselta rintalastan alla, valkoiset linnut lensivät väärinpäin tähtitaivaan loisteessa. 'Dada Bandits' on ehdottomasti yksi itselleni tärkeimmistä albumeista: tavallaan uskomattoman vaikeasti lähestyttävä albumi on vaatinut seurakseen yksinäisyyden, olen harhaillut päämäärättömästi kuunnellakseni albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen aina uudelleen ja kuiskaillut rakkauttani pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla, vaikka ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei riittäisi kuvaamaan rakkauttani tätä albumia kohtaan. Tämä albumi on ensimmäisestä raidasta viimeiseen saakka uskomattoman mielenkiintoinen, kolmanteen raitaan olen kätkenyt suurimman onnellisuuteni ja yhdeksänteen äärettömän rakkaita muistoja talviöiden harmoniasta, kun juotiin halpaa viiniä ja nukahdettiin onnellisuuteemme. 'Dada Bandits' on todennäköisesti yksi parhaista albumeista koskaan ja Rubik oli yksi parhaista kotimaisista yhtyeistä, itselleni ehdottomasti yksi rakkaimmista.

Disco Ensemble - First Aid Kit (2005)

Disco Ensemble on tavallaan sellainen musiikkirakkaus, joka on kulkenut mukanani elämänvaiheesta seuraavaan nähden suurimmat heikkouteni maailman pukeutuessa harmaaseen ja suurimmat rakkauteni aamun ensimmäisten auringonsäteiden harmoniassa. Olen hukkunut sinisten värivalojen loisteessa uskomattomaan onnellisuuteen, huutanut loputtomasta rakkaudestani yleisömeren keskellä ja antanut musiikin viedä mukanaan toiseen todellisuuteen, hetkittäin olen unohtanut ympäröivän maailman musiikin tarttuessa olkapäähäni. Yhtyeen toinen pitkäsoitto 'First Aid Kit' on edelleen yksi itselleni rakkaimmista albumeista ja muistan uskomattoman elävästi neljän vuoden takaisen talvipäivän, kun kotimatkalla musiikki iski tajuntaani uskomattomalla voimallaan ja pysähdyin auringonsäteiden verhoamaan maisemaan kuuntelemaan sanoja

i'm trying to shout   

but no sound comes out  

this is my heart signing off   

lintuparven lentäessä vapauttaan sinisellä taivaalla: tavallaan nimenomaan siinä ohikiitävässä hetkessä ymmärsin tämän albumin hienouden ja on myönnettävä albumin ensimmäisen raidan iskevän edelleen kasvoilleni sellaisella uskomattomalla voimalla, etten koskaan ole kokenut vastaavaa. Albumin ensimmäisen raidan aggressioiden jälkeen seuraavan raidan sanoituksissa tunnutaan varsin aidonkuuloisesti pelkäävän kaiken kaatuvan korttitalon tavoin, kolmannessa leikitellään yhtyeelle tavanomaiseen tapaan kielikuvilla ja viidennen raidan kohdalla on pysähdyttävä uudelleen kuuntelemaan, tahtoisin huutaa rakkauttani kyseistä albumia kohtaan. Viidennestä raidasta viimeiseen hukuttaudun albumin uskomattomaan hienouteen, suljen hitaasti silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani ja viimeisen raidan pysähtyessä hetkittäin todistamaan rakkauttaan hymyilen itsekseni: tästä albumista on vuosien mittaan tullut nimensä mukainen, mihin vuorokaudenaikaan tahansa samanlaista onnellisuutta ja kyyneleet poskipäillä, eikä ole mitään kysyttävää.

pikkukaupungista

LIGHTBULB @ SAVONLINNA 04 04 2014

Minä olen viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni oopperakaupungissa nimeltä Savonlinna, istunut metsien rauhallisuudessa kuuntelemassa hiljaisuutta lintujen lentäessä sinisellä taivaalla ja kävellyt satamassa höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään ohikulkijoille, syönyt mansikoita lämpimällä rantakalliolla kivilinnan varjossa. Savonlinna on minulle henkilökohtaisesti erityisen rakas pikkukaupunki ja sinne palaan yhä uudelleen rakastamaan elämää jokaisella hengenvedollani, mutta luvattoman harvoin mainitsen sanallakaan menneisyydestäni uskomattoman hienojen ihmisten seurassa. Vietin suurimman osan nuoruudestani taiteellisten, jos sellaisella mielettömän kauniilla käsitteellä uskaltaisin heitä kuvata, ihmisten seurassa pikkukaupungin pienissä soluasunnoissa ja lämpimillä rantakallioilla: elämäni oli tavallaan uskomattoman kaunista, tähdenlentoja pimeyden verhotessa maailmaa tummansiniseen ja samalla sekavuutta jokaisella hengenvedollani, mutta yhdestäkään muistosta en suostuisi luopumaan.

En luopuisi halvasta viinistä seitsemännen kerroksen parvekkeella, aamuöiden ensimmäisistä tunneista maailman ollessa ääretöntä hiljaisuutta tai aamujen ensimmäisistä auringonsäteistä kävellessäni kotiin musiikin maalatessa taivaanrantaa kauneudellaan, en luopuisi rantakallioilla vietetyistä kesäilloista. En luopuisi ensimmäisestäkään sekavuudella väritetystä kesäyöstä akustisen kitaran kuiskaillessa ilmaan rakkauttaan, kävelyistä sataman hiljaisuudessa maailman romahtaessa niskaani tai sanattomasta rakkaudesta vuorokauden viimeisinä tunteina, sillä lopulta vaikeimmatkin muistot ovat minulle uskomattoman rakkaita. Jokaiseen muistoon liittyy itselleni äärettömän rakkaita ihmisiä: niitä ihmisiä, jotka soittivat akustista kitaraa illan hämärtyessä vähitellen pimeyteen ja lauloivat maailman kauneutta tähtitaivaan loisteessa. Niitä sellaisia ihmisiä, jotka hetkittäin ymmärsivät uskomattomalta kuulostavia tarinoitani ja joiden ansiosta rakkauteni musiikkia kohtaan kasvoi jokaisella hengenvedollani: niitä sellaisia ihmisiä, joista en suostuisi luopumaan elämän heitellessä myrskytuulen mukana valtamerten toiselle puolen ja takaisin.

Ystäväni olivat ihmisiä, jotka rakastivat musiikkia ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen ja jatkoivat soittamista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta: sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan luovuttaneet musiikin suhteen. Perjantaina suuntasin pikkukaupungin pimeyteen kuuntelemaan ystävieni bändiä, jonka toimintaa olen seurannut uskomattoman kauan kokoonpanojen vaihtuessa ja vastoinkäymisten kasvattaessa jäsenten päättäväisyyttä: olen istunut konserttisalin pimeydessä näkemässä bändin ensimmäistä kertaa livenä, ollut hiljaisuutta kuullessani demoversioita uusista biiseistä ja hetkittäin menettänyt uskoni kyseiseen bändiin, mutta lopulta kuitenkin ollut ylpeä ystävieni loputtomasta päättäväisyydestä. Näin vuosien jälkeen kuunnellessani kovalevyltä löytyneitä vanhoja biisejä pystyn hymyilemään typerästi, sillä sinisten värivalojen loisteessa kuuntelemani keikan jälkeen uskoni bändiin kasvoi huomattavasti.

Lightbulb, jonka nykyisen kokoonpanon muodostavat Ville Puurtinen, Niko Salmela ja Teemu Huuki, on kieltämättä kehittynyt vuosien varrella uskomatoman paljon ja hukkuessani musiikkiin sinisissä värivaloissa olin tavallaan mielettömän ylpeä ystävistäni: musiikissa kuuluu edelleen loputon rakkaus soittamiseen ja lopulta nimenomaan sillä on äärettömän suuri merkitys, musiikkia kuuluu tehdä rakkaudesta soittamiseen. Oikeastaan en uskalla lähteä arvostelemaan kyseistä bändiä yhtään enempää, mutta toivon kuitenkin pojille menestystä tulevaisuudessa: te olette todella ansainneet sen!

TUTUSTUKAA BÄNDIIN TÄÄLTÄ!