iltaisin

Pikkukaupungin hiljaisuudessa illatkin ovat tavallaan äärettömän kauniita, kun istutaan takkatulen lämmössä puhumassa kaikesta taivaankappaleiden välillä ja katsellaan liekkien vähitellen sammuvan, lisätään sitten takkaan polttopuita pitääksemme takkatulen elossa. Äärettömän kauniita, kun pysähdyn hetkeksi aloilleni kirjoittamaan kauniita lauseita irroittamisesta ja uusi musiikki kuiskailee korvaani täydellistä rakkautta, rikkoutumatonta. Sellaista, jonka hauraaseen pintaan ei ole syntynyt vielä ensimmäistäkään säröä: rakkaus ei ole vielä kohdannut todellisuutta pimeyteen pukeutuvilla kaduilla tai pudonnut seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, siihen ei ole kirjoitettu muistoja polttomerkein. Ainutlaatuinen tilaisuus rakastaa ilman muistoja ja kuunnella suunnatonta viattomuutta, hymyilyttää.

Musiikki on sillä tavalla särkyvää, että elämä kirjoittaa siihen vuosien saatossa muistojaan ja musiikki alkaa vähitellen menettää viattomuuttaan: ensimmäisenä mieleen ei tulekaan musiikin ääretön kauneus, muistot tuntuvat loputtomana kaipuuna rintalastan alla. Välillä elämä kirjoittaa musiikkiin kauniita muistoja värivalojen loisteesta, silloin tuntuu uskomattoman hienolta unohtua kuuntelemaan musiikin ääretöntä kauneutta ja viattomuuden katoaminen ei tunnu kaipuulta rintalastan alla, onneksi. Uudessa musiikissa viattomuus kuitenkin vielä kuiskailee nimeään, elämä ei ole ehtinyt kirjoittamaan siihen muistojaan ja istuessani keittiössä pikkukaupungin hiljaisuudessa hymyilen tyhmästi, kaikki tuntuu uskomattoman kevyeltä. Takkatuli sammuu illan pimetessä vähitelleen tummansiniseen yöhön, kuuntelen vielä musiikin suunnatonta viattomuutta ja kirjoitan rikkinäisiä lauseita irroittamisesta, juon teetä.

olin kotona

Olin kotona, toistellaan Scandinavian Music Groupin uusimman albumin viimeisessä biisissä ja istuessani autossa matkalla maailman suurimmalta puukirkolta pikkukaupungin sydämeen kyseiset sanat kaikuvat mielessäni. Maailma pukeutuu harmaaseen kevään ensimmäisinä päivinä, 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen ylväänä aloillaan ja unohdun jälleen muistelemaan viidentoista vuoden takaista lämmintä syyspäivää, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen kävelin isäni kanssa kivilinnan viileissä portaikoissa oppaan kertoessa meille tarinaa tytöstä, joka rangaistukseksi petturuudesta muurattiin elävänä muuriin ja jonka hautapaikasta sittemmin versoi pihlaja. Kivilinnan varjoon olen unohtunut lukemattomia kertoja miettimään itseäni, juonut kuohuviiniä kesäöiden harmoniassa ja katsellut oopperavieraiden poistuvan näytöksen jälkeen rantatietä pitkin keskustaan, istunut viereisen museon edustalla puhumassa kaikesta taivaankappaleiden välillä.

Riihisaari on tavallaan nostalginen paikka, siellä olen juhlinut elämääni epäilemättä enemmän kuin missään ja rakastanut jokaista vastaantulijaa kesäöiden pimeydessä, kun vastaantulijoiden joukossa enemmän tuttuja kuin vieraita kasvoja. Täältä on 339 kilometriä pääkaupungin kiireeseen, raitiovaunujen kolinaan ikkunalasien takana ja kävellessäni museon taakse katselemaan museolaivoja, tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja muistot pääkaupungin kiireestä kuuluisivat jollekin toiselle. Olin kotona, Scandinavian Music Groupin uusimman albumin viimeisessä biisissä toistellaan ja melodian tarttuessa hiuksiini haluaisin kuiskata sen taivaalle: 339 kilometriä pääkaupungin kiireeseen ja nykyiselle kotiovelleni, mutta tuntuu hyvältä olla oikeasti kotona.

aamuisin

Aamuisin häivähdyksiä auringonsäteistä ikkunaverhojen lävitse, pikkukaupunki ikkunalasin takana uinuu hiljaisuudessa ja jossain kilometrien päässä ihmiset kiirehtivät ehtiäkseen töihin, kuuntelevat aamun ensimmäiset uutiset radiokanavien värikkäästä maailmasta. Vuosia sitten minäkin kiirehdin heidän joukossaan, istuin bussissa katselemassa ohikiitävän maiseman uinuvan aamun ensimmäisissä auringonsäteissä ja haaveilin muuttavani kolmensadan kilometrin päähän pikkukaupungin hiljaisuudesta, mutta muutettuani myöhemmin pääkaupungin kiireeseen opin vähitellen arvostamaan hiljaisuutta aamun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa. Enää minun ei tarvitse kiirehtiä pikkukaupungin heräillessä aamun kirkkauteen, suljen vielä hetkeksi silmäni kuunnellakseni ullakolla juoksevan hiiren kevyitä askelia ja nousen sitten tummansinisen peiton alta, kävelen paljain jaloin keittiöön keittääkseni aamuteetä.

Hitaisiin aamuihin voisi rakastua, mietin avatessani liesituulettimen viereisen kaapin ja auringonsäteet häikäiset silmiäni kääntäessäni katseeni ikkunalle. Orava loikkaa kevyesti lehdettömään pihlajaan syödäkseen lintulaudalta, unohdun hetkeksi katselemaan ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja havahdun sitten hymyilemään, tunnen kuuluvani sen hetken äärettömään harmoniaan. Kuulen askeleeni kuluneella parkettilattialla kävellessäni ikkunalta keittiönpöydän ääreen juomaan aamuteeni äärettömässä harmoniassa, luen aamun ensimmäiset uutiset sanomalehden sivuilta ja kuuntelen hiljaisuuden kuiskailevan korvaani rakkautta jostain valtamerten takaa, yksinäisiltä rantakallioilta aaltojen lyödessä hitaasti rantahiekkaan. Vuosia sitten olisin jättänyt lukematta uutiset sanomalehden sivuilta, kiirehtinyt ehtiäkseni bussiin kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdeksan ja unohtanut harjata hiukseni, mutta sulkiessani tänään silmäni voin tuntea valtamerten takaisen merituulen hiuksissani, maailma pysähtyy hetkeksi aloilleen hengenvetojen ollessa rauhallisia ja auringonsäteiden maalatessa seinille varjojaan.

Koiravanhus heräilee takkahuoneen sohvalla, kuuntelen varovaisia askelia takkahuoneesta keittiöön ja hymyillen katselen, kuinka koira haukotellen venyttelee jalkojaan harmaalla matolla. Kuiskailen sille rakkautta rikkoen hiljaisuuden tuulenhenkäysten kaltaisesti, kätken kasvoni sen mustaan turkkiin ja makaan harmaalla matolla, kerron tarinaa loputtomasta etsimisestä ja rakkaudesta seitsemällä tuntemattomalla kielellä. Uskon koiravanhuksen ymmärtävän jokaisen kuiskaamani sanan, se katselee silmiini suunnatonta myötätuntoa kasvoillaan ja kuuntelemme hiljaisuutta yhdessä, kuulumme jälleen aamuisen hetken äärettömään harmoniaan. Juon teeni loppuun vaihtaen sanomalehden uskomattoman hienoon kirjaan ja mietin, kuinka Carlos Ruiz Zafón on muutamassa päivässä murtanut ensimmäisen suojamuurini päästen sydämeni hiljaisuuteen.

Vuosia sitten olisin lukenut kirjoja ymmärtämättä niistä lopulta sanaakaan, kiirehtinyt aamusta iltaan muistamatta kiittää jokaisesta saamastani hetkestä ja kirjoittanut sitten, kuinka aamulla nojasin valkoiseen seinään kolmannessa kerroksessa ja juoksin iltapäivällä ehtiäkseni viimeiseen bussiin. Elämä tuntui ohikiitäviltä valokuvilta ja saanut otetta ensimmäisestäkään, mutta unohtuessani tänään täydellisyyteen kirjan sivuilla tunnen olevani olemassa vain aamuista harmoniaa varten. Aamut pikkukaupungin hiljaisuudessa ovat nykyään uskomattoman kauniita ja tuntuu kevyeltä muistella kiirettä menneisyyden aamuilta, täällä minulla ei ole enää kiire.

ystäväni milla

Aamun harmoniassa tuntuu uskomattoman rauhoittavalta katsella vanhoja valokuvia, muistella lapsuuden mielettömän kauniita talvipäiviä ja unohtua sitten miettimään ensimmäistä eläinystävääni, joka kaksikymmentäyksi vuotta sitten syntyessäni jäätävään marraskuuhun ja päästessäni myöhemmin kotiin odotti minua kerrostaloasunnossa. Milla oli saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran risteytys, joka sulatti vanhempieni sydämet katsellessaan kaeumpaa sisartensa leikkivän vallattomasti ja päätyi lopulta nukkumaan vanhempieni sänkyyn syyssateiden rummuttaessa ikkunalautaan. Tyhjentämään höyhentyynyjen sisällön perusteellisesti, syömään äitini uusista kevätjuhlakengistä kärjet kevätjuhlia edeltävänä päivänä ja siirtämään keittiön patterin viereiseen huoneeseen, karvakuonon mielestä lämpöpatterin paikka ei selvästikään ollut keittiössä. Monirotuinen karvakuonomme kuitenkin rauhoittui pentuajoistaan, katseli riemuissaan vihreiden undulaattien kylpevän ammeessaan ja antoi myöhemmin undulaattipariskunnan ratsastaa selässään, rakasti eläinystäviään kultaisen sydämensä pohjasta. Nousi ikkunalle katsomaan auton kaartavan kerrostalon pihaan ja kiirehti takaisin vanhempieni sänkyyn esittämään nukkuvaa, kun isoisäni avasi oven hakeakseen karvaisen ystävämme päiväksi luokseen.

Marraskuun pimeydessä hämmennystä silmissään ensimmäinen eläinystäväni katseli äitini hoivaavan pientä ihmislastaan ja kallisti päätäänsä itkiessäni lohduttomasti, mutta ei koskaan hermostunut loputtomaan itkuuni: katseli vain hämmentyneenä ja osoitti suunnatonta rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan. Isovanhempani asuivat silloin keltaisessa puutalossa järven rannalla, punaisen rantasaunan lämmössä vietetyt kesäpäivät olivat lapsuuteni kauneimpia ja todennäköisesti päätäänsä kallistava karvakuonokin rakasti auringonlaskuja rannalla, sillä lopulta ensimmäinen eläinystäväni halusi jäädä asustamaan isovanhempieni luokse. Milla juoksenteli päivästä toiseen vapaana maaseudun rauhallisuudessa, käveli kylätietä pitkin tervehtimään koiraystäviään ja juostessamme pikkusiskoni kanssa paljain jaloin rantaan, eläinystävämme seurasi perässämme vahtien jokaista liikettämme. Isoisäni ajaessa lämpiminä kesäpäivinä nurmikkoa luppakorvainen ystävämme pudotti kiviä nurmikolle ja istui odottamaan hetkeä, jolloin ruohonleikkurin terä osuisi sen pudottamaan kiveen: siihen leikkiin karvakuonomme ei koskaan kyllästynyt. Syyspäivinä Milla kiirehti isoäitini mukaan marjastamaan saadakseen syödä mustikoita suoraan korista, käveli aamuisin isovanhempieni mukana hakemaan päivän lehden postilaatikosta ja oli äärettömän pahoillaan tönäistessään kerran siilin pyörimään mäenrinteeseen, mutta koskaan se ei olisi tahallaan satuttanut kärpästäkään.

Saadessaan kaksi uutta eläinystävää, mustat kissanpentusisarukset, eläinystävämme suojeli niitä parhaalta koiraystävältäänkin ajaen pystykorvaisen Nöpön matkoihinsa keltaisen puutalon pihalta. Talvipäivien kirkkaudessa se suuntasi jäätielle tervehtimään pilkkijöitä, käveli isoäitini rinnalla pitkillä hiihtolenkeillä ja keväällä 2001 kävellessään isoäitini kanssa jäätiellä sen kunto alkoi vähitellen romahtamaan: matkan päätteeksi rakas eläinystävämme raahautui männynoksista rakentamaamme majaan ja kuoli sydänkohtaukseen hetkeä myöhemmin, kuitenkin uskollisena rakkaimmilleen. Milla oli paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä, suojeli jokaista eläinystäväänsä viimeiseen hengenvetoonsa asti ja viettäessäni pikkusiskoni kanssa kauniita kesäpäiviä rantavedessä, rakas ystävämme istui rannalla vahtimassa jokaista liikettämme. Vaati päästä mukaan jokaiselle automatkalle, seurasi meitä kaikkialle viettäessämme kesälomamme isovanhempien luona ja makasi keskellä hiekkalaatikkoa, kun joinakin päivinä päätyi vierailemaan rivitaloon rakentamassamme kodissa. Paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä ja niin äärettömän viisas, etten ole rakkaan ystäväni kuoleman jälkeen tavannut ainuttakaan yhtä viisasta karvakuonoa: yksikään karvakuono ei ole osoittanut samanlaista älykkyyttä tai valloittanut sydäntäni samalla tavalla, Millalla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Millasta riittäisi tarinoita kirjaksi asti, ehkä te kuulette niitä vielä.

hyökyaallon harjalle

Haluaisin unohtua aamun ensimmäisiin tunteihin, tanssia pitkin parkettilattioita villasukat jalassa musiikin ollessa hiljaisuuttakin kauniimpaa ja kuiskailla ilmaan sanoja, jotka ovat murtaneet jokaisen suojamuurini värivalojen loisteessa. Villasukat jalassa takkatulen lämmössä kyyneleet ovat ainoastaan muistoja konserttisalin pimeydestä, musiikki on ääretöntä onnellisuutta rintalastani alla kuiskaillessaan harmoniaa auringonsäteinä sumuverhon takaa ja unohdun miettimään konserttisalin pimeydessä tuntemaani loputonta rakkautta. Rakkautta, jonka musiikki kuiskaili sydämeeni murrettuaan jokaisen suojamuurini ja kuivattuaan kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin: sellaiselle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä, loputtomalle rakkaudelle sydämen hiljaisuudessa.

Sellainen rakkaus ei unohdu konserttisalin pimeyden jäädessä muutaman viikon takaiseksi muistoksi, loputon rakkaus rakentaa kotinsa sydämeeni ja kuiskailee lämpöään tanssiessani pitkin parkettilattioita villasukat jalassa, nostaa kätensä olkapäälleni katsellen vihreisiin silmiini. Sellainen rakkaus ei ole unohtunut kertakaan viimeisimmän vuoden aikana, mutta Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle värivalojen loisteeseen se on vahvistunut entisestään: vähitellen se on alkanut ottaa valtansa myrskytuulen voimakkuudelta ja noustessani varpailleni takkatulen lämmössä, rakkaus tuntuu hyökyaallon kaltaiselta. Musiikin viedessä mukanaan hyökyaallon harjalle suljen silmäni ja kaikki tuntuu olevan hetken siinä, loputtomassa rakkaudessa musiikkiin.

hiljaisuus nimenään

Minä olen hiljaisuus myrskytuulen heitellessä meitä kaksikymmentä metriä sekunnissa, hiljaisuus viimeisten aaltojen lyödessä rantakallioon valtamerten takana ja hiljaisuus aavikolla tiikerin jahdatessa saalistaan, katselen kauempaa sanomatta ensimmäistäkään sanaa. Hiljaisuus ranskalaisen taiteilijan taivaanrantaa katselevan naisen katseessa ja hiljaisuus aavelaivan hukkuessa taideteoksen korkeisiin aaltoihin, jotka lyövät kannen ylitse taivaanrannan vaihtuessa vähitellen mustaan. Hiljaisuus pölyisen taidegallerian seinillä ja hiljaisuus valtamerten takana meriveden suolaisuuden tuoksuessa rantakalliolla, mutta lopulta hiljaisuus pimeyden maalaaman maiseman rauhallisuudessa.

Vanhat puutalot huokuvat lämpöään kävellessäni rantaan hengittämään hiljaisuutta, illan viimeiset valonsäteet loistavat puutalojen ikkunoista ja ohittaessani vaaleansinisen talon mietin, etten ole koskaan nähnyt sen ikkunoissa häivähdystäkään valosta. Vaaleansinisen talon ikkunoissa vuodenajasta toiseen loputonta pimeyttä ja postilaatikko täyttyy mainoslehdistä, joita kukaan ei todennäköisesti koskaan tule lukemaan. Katselen pimeyttä ikkunalasin toisella puolen ja mietin, olisiko talo mahdollisesti päätynyt kokemaan samanlaisen kohtalon kuin vieressä seisova valkoinen puutalo, jonka ikkunoissa ei häivähdystäkään valosta enää vuosikausiin. Valkoisen puutalon ikkunalasin takana kahvihetki jäänyt kesken, hiljaisuus kietoo muistot viimeiseltä päivältä kauniiseen harmoniaan ja kesäpäivän lämmössä puutarhan omenapuut nojaavat toisiinsa, sellainen on tavallaan surullista.

Jatkan matkaani kuunnellen askelteni kaikua hauraalla lumihangella, olen hiljaisuus yhdellätoista vieraalla kielellä ja pimeyttään kuiskailevien puutalojen jäädessä taakse tahdon uskoa, että jonain päivänä lintuparven lentäessä sinisellä taivaalla niiden ikkunoissa onnellisuutta. Kävelen lumihangen peittämälle puiselle laiturille kylmyyden tarttuessa olkapäähän, muistelen kuukauden takaista talvipäivää ja kahdenkymmenen asteen pakkasta, jonka syleilyssä ymmärsin olleeni ajoittain uskomattoman onnellinen kävellessäni rantaan vanhojen puutalojen kertoessa tarinoitaan kauniilta kesäpäiviltä. Minä, joka olin aiemmin muistellut ainoastaan melankoliaan verhoutuneita hetkiä, ymmärsin silloin melankolian kadottaneen onnellisuuden loputtomaan sumuverhoon ja unohtaneeni kauneudella maalatut hetket päiväkirjani sivuilta. Hengitän hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani, astun varovaisesti lumihunnun peittämällä jäälle ja hymyilen piilossa muiden katseilta, vastarannalla maailma hiljenee vähitellen uneen.

Heinäkuussa katselin laiturin hiljalleen peittyvän järviveteen rakenteiden pettäessä, lasten juoksevan rantaan paljain jaloin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa ja hyppäävään järveen hiljalleen vajoavalta laiturilta. Vesi oli silloin tavallista korkeammalla ja auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni, mietin sulkiessani silmäni ollakseni osa kokonaisuutta. Järvenpinta on edelleen vahvasti jäässä, katselen kaukana horisontissa siintävää pimeyden verhoamaa maailmaa ja hymyilen itsekseni uskomattoman kauniille hiljaisuudelle tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini. Tänne palaan aina hengittämään rauhallisesti, sulkemaan silmäni tuntematta pelkoa selkärankani yhdessäkään nikamassa ja olemaan hiljaisuus pimeyden maalaaman maiseman ollessa mielettömän kaunis, hiljaisuus tähtitaivaan loisteessa. Hiljaisuus vanhojen puutalojen kuiskaillessa tarinoitaan lämpimiltä kesäpäiviltä vuosikymmenten takaa, hiljaisuus ennen viimeisiä häivähdyksiä valosta ja lopulta hiljaisuus maailman nukahtaessa harmoniaan taivaalla,

hiljaisuus ennen auringonnousua.

O DEMÔNIO E A SRTA PRYM

"Hän puristi kultaharkkoa kaikin voimin ja nousi. Hän tunsi itsensä heikoksi ja epätoivoiseksi. Hän pani harkon takaisin kuoppaan ja peitti sen mullalla. Hänestä ei ollut siihen, eikä siihen vaikuttanut hänen rehellisyytensä vaan hänen tuntemansa kauhu. Hän oli juuri tajunnut, että kaksi seikkaa estää ihmistä toteuttamasta unelmiaan: hän ajattelee että ne ovat mahdottomia, tai sitten kohtalon pyörä tekee äkkiä täyskäännöksen ja ihminen näkee unelmiensa muuttuvan joksikin mahdolliseksi juuri kun osaa vähiten odottaa. Mutta sillä samalla hetkellä herää pelko, pelko sellaista tietä kohtaan jonka määränpäätä ei tiedä, pelko elämää ja sen tuntemattomia haasteita kohtaan ja pelko siitä, että asiat joihin on tottunut katoavat ikuisiksi ajoiksi." 

Paulo Coelho. Paholainen ja neiti Prym. Äärettömään kauneuteen verhoutuva tarina, jossa paholainen saapuu pieneen Viscosin kylään keski-ikäisenä matkamiehenä repussaan yksitoista kultaharkkoa. Matkamies hautaa kultaharkot vuorelle pikkukylän laidalle: kymmenen kultaharkkoa kauemmas kaupungista ja yhden kultaharkon erilleen muista harkoista. Hän asettuu aloilleen paikalliseen majataloon ja tapaa myöhemmin majatalon ravintolan tarjoilijan, jolle hän kertoo kultaharkoista ja tavoitteestaan selvittää ihmisluonnon lopullinen totuus. Neiti Prymillä on viikko aikaa päättää, kertooko hän harkoista muille kyläläisille: harkot riittäisivät turvaamaan kaikkien kyläläisten ja seuraavan sukupolvenkin hyvän elintason ylläpitämisen, mutta niiden saamisen ehtona jonkun kylän asukkaista olisi saatava surmansa. Lisäksi neiti Prymin olisi mahdollista varastaa yksi kultaharkoista ja lähteä suurempaan kaupunkiin, kultaharkko auttaisi hänet uuden elämänsä alkuun. Jos kumpaakaan ei tapahtuisi, matkamies lähtisi viikon kuluttua jatkamaan matkaansa yksitoista kultaharkkoa mukanaan.

Kolmensadan kilometrin aikana ehtii lukemaan kokonaisen kirjan, unohtua pohdiskelevien lauseiden täydellisyyteen pimeyden maalatessa ohikiitävää maisemaa hiljaisuudella ja jäädä miettimään vastauksia ihmiselämän suurimpiin kysymyksiin, ilman ensimmäistäkään vastausta. Ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja, kysymystä punnitaan Coelhon teoksessa monesta erilaisesta näkökulmasta ja kyläläisten punnitessa vaihtoehtoja käydään lävitse painavia kysymyksiä: voiko yhden asukkaan hengen uhrata muiden pelastamiseksi vai onko lain rikkomisessa kyse ainoastaan ihmisluonnon ahneudesta? Jumalan kylväessä kärsimystä kaikkialle päädytään miettimään Jumalan todellista hyvyyttä, kyseenalaistamaan lopulta hyvyyden olemassaolo kokonaisuudessaan ja jättämään kysymykset ilman ensimmäistäkään suoraa vastausta, ehkä juuri sellaista rakastan Paulo Coelhossa: pohdiskelevaa asennetta vastauksetta jääneisiin kysymyksiin. Kolmensadan kilometrin aikana ehtii päättämään kirjan loputtomiin mietteisiin, säikähtämään hirven juostessa linja-auton edestä ylittäessään tietä ja sulkemaan silmänsä maailman ollessa hetken aikaa hiljaa.

SUURENMOISTA

JUHA TAPIO @ TAVASTIA 08 02 2014

Kirjoitin viime viikolla suuntaavani pikkusiskoni kanssa Tavastialle ottamaan selvää siitä, miksi Juha Tapion keikoilla on tapana olla loppuunmyytyjä. Seisoessani eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, joten sellaista ei oikeastaan tarvitse miettiä: Juha Tapion keikoilla on tapana olla loppuunmyytyjä nimenomaan siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla. Juha Tapiossa on jotain äärettömän liikuttavaa, laulaessamme yleisömeren kanssa kuorona onnittelulaulun miehen silmäkulmissa onnellisuutta ja kun myöhemmin kävelimme rautatieasemalle tummansinisen taivaan alla, ymmärsin elämästä jotain tärkeää.

Muistakaa rakastaa.

MUISTAN KIRKKAUDEN

JENNI VARTIAINEN @ TAVASTIA 06 02 2014

"Jenni Vartiainen oli käsittämättömän upea ja piilossa muiden katseilta itkin huojuessani uskomattoman musiikin mukana yleisömeren keskellä, niihin sanoihin olen joskus kätkenyt liikaa satuttavia muistoja. Kaikki tuntui olevan hetken siinä, en tarvinnut mitään muuta ja kädet ilmassa rakastin elämääni enemmän kuin aikoihin" kirjoitin muutaman vuoden takaisen festarikeikan jälkeen päiväkirjaani ja hukkuessani viime viikolla värivaloihin eturivissä olisin voinut kirjoittaa jokaisen lauseen uudelleen, tummansinisellä valkoiselle paperille. Sinisten värivalojen häikäistessä silmiäni kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmaan, en taistellut ensimmäistäkään kyyneltä vastaan ja antauduin musiikin uskomattomalle voimalle, itkin vuolaasti ensimmäisen biisin kaikuessa värivalojen loisteessa.

Henkäysten kaltaisesti annoin kyynelten valua poskipäilleni ja tavallaan sellaisena hetkenä tietää, ettei värivalojen loisteessa vietystä illasta voi jäädä käteen kuin uskomattoman paljon kauneudella maalattuja muistoja. Muutaman vuoden takaisena iltana piilouduin muiden katseilta yleisömeren keskellä, mutta nosteassani kädet ilmaan eturivissä tunsin musiikin löytävän jokaisen haavani rakkauttaan kuiskivasta sydämestäni ja kyyneleet valuivat poskipäilleni täydellisten sanojen kaikuessa värivalojen loisteessa: en päässyt piiloon yhdeltäkään katseelta, annoin musiikin keinuttaa mukanaan ja kuin myrskytuuli valtamerten toisella puolen, musiikki heitteli mukanaan tunteesta seuraavaan.

Musiikin heitellessä mukanaan tunteesta toiseen kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina, hymyilin loputtomasti musiikin äärettömälle kauneudelle ja lopulta rintalastan alla suunnatonta rakkautta, samaa kuin edellisenä iltana konserttisalin pimeydessä. Hetkittäin tarvitsen musiikin murtamaan jokaisen suojamuurini, särkemään sydämeni värivalojen loisteeseen tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkautta selkärankani jokaiseen nikamaan, jotta tuntisin suunnatonta rakkautta rintalastani alla ilman ensimmäistäkään kuiskausta ristiriitaisuudesta. Tarvitsen musiikkia huutaakseni rakkautta jokaisella hengenvedollani, tunteakseni rauhallisuuden sydämeni kammioissa ja muistaakseni elämän uskomattoman kauneuden, tarvitsen musiikkia hengittääkseni.

Jenni Vartiainen oli äärettömän suurta rakkautta ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen, kyyneleet poskipäillä värivalojen loisteessa ja tunteiden keinulaudalla keinumista musiikin kuiskaillessa korvaani salaisuuksiaan, uskomattoman kauniita muistoja ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Kävellessäni myöhemmin rautatieasemalle olisin halunnut huutaa rakkautta jokaisella hengenvedollani, tanssia kotimatkani tuntematta pelkoa selkärangassani ja kirjoittaa onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoille, vesiväreillä mustaan asfalttiin. Jenni Vartiainen tulee todennäköisesti olemaan äärettömän suurta rakkautta myös myöhemmin keväällä, suurimman musiikkirakkauteni kirjoittaessa uutta musiikkiaan tulen hukkumaan värivalojen loisteeseen todennäköisesti nimenomaan kyseisen naisen noustessa lavalle ja hymyilemään onnellisuudelle, suunnattomalle onnellisuudelle sulkiessani silmäni.

WAITING AT THE HORIZON

VON HERTZEN BROTHERS @ SELLOSALI 05 02 2014

Viimeksi istuin konserttisalin pimeydessä kaksi kuukautta sitten kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin, tuntui uskomattomalta palata takaisin muistoihin vanhan musiikkirakkauden noustessa lavalle kymmenen vuotta ensimmäisen levynsä ilmestymisen jälkeen ja kyynelten myöhemmin valuessa poskipäille mietin, kuinka kymmenen vuotta sitten en olisi itkenyt ensimmäistäkään kyyneltä kyseisen artistin noustessa lavalle. Vuosien vieriessä musiikki on kuitenkin läpäissyt jokaisen suojamuurini, murtanut harmaat kivenlohkareet rintalastan alta loputtomalla voimallaan ja päässyt lopulta mielettömän syvälle sydämeeni, eivätkä kyyneleet enää pysähdy kiteiksi silmäkulmiin sinisten värivalojen maalatessa konserttisalin tunnelmaa kirkkaudellaan. Sinä talvisena iltana värivalojen häikäistessä silmiä päädyin miettimään, olenko lopulta ainoastaan heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuurini kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäille.

Viime viikolla istuin jälleen konserttisalin pimeydessä suurimman musiikkirakkauteni Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle, akustisen kitaran tarinoidessa tietynlaisesta kaipuusta syvällä sydämessä ja värivalojen maalaillessa sateenkaaren jokaisella värillä konserttisalin pimeyttä. Elämä tuntui kohtauksilta hidastetusta elokuvasta ja pysähtyi lopulta aloilleen, kun loputtomalta tuntuva kaipuu hiljalleen mursi ensimmäisen suojamuurini saaden kyyneleet jälleen silmäkulmaan: sellaisena hetkenä ymmärtää, ettei paluuta tavallaan enää ole. Musiikki tulee särkemään sydämen tuhansiksi palasiksi konserttisalin lattialle, kirjoittamaan rakkautta rintalastani alle jokaisella hengenvedollaan ja kietomaan kätensä ympärilleni hiljaisuudellaan. Konserttisalin pimeydessä musiikin tunsi jokaisella hengenvedollaan, unohtui kuuntelemaan jokaisen pohjattomaan hiljaisuuteen päättyvän sävelen ja tunsi olevansa olemassa nimenomaan kyseistä hetkeä varten, elämä pysähtyi täydellisiin sanoihin hymyillessäni kyynelten takaa.

Itselleni akustinen musiikki on tavallaan henkilökohtaisempaa ja murtaa kivenlohkareet sydämeni hiljaisista onkaloista kaikella herkkyydellään, mietin sinisten värivalojen loisteessa kyynelten virratessa hiljalleen poskipäilleni. Unohduin osaksi ääretöntä hiljaisuutta, kun sanat maalailivat tähtikarttoja värivalojen loisteeseen sulkiessani hetkittäin silmäni ja musiikki keinutti mukanaan toiseen todellisuuteen, valtamerten toiselle puolelle tuulenhenkäysten kuivatessa kyyneleeni lämmöllään. Väliajan jälkeen olisin halunnut kirjoittaa tähdenlennoista yksinäisinä iltoina pimeyden maalatessa taivaanrantaa tummansinisellä ja syksyn viimeisistä muuttolinnuista tähtitaivaalla, elämä tuntui edelleen kohtauksilta hidastetusta elokuvasta. Sydän kevyemmältä kuin aikoihin, kivenlohkareet sydämen onkaloista olivat kadonneet akustisen kitaran soidessa mielettömän kauniisti ja musiikin henkäillessä harmoniaansa muuttolinnut jäivät muistoiksi taivaanrannalle, viimeisten aaltojen vaikenevaan kohinaan. Silmät kiinni hukuin ensimmäisen biisin täydellisyyteen kyyneleet silmäkulmassa ja annoin sen keinuttaa harmoniallaan takaisin toiseen todellisuuteen. Taivaalliseen kauneuteen ja myöhemmin sanojen

you got lost somehow  
but i’m here for you now  

kaikuessa konserttisalin pimeydessä kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmaan, niillä sanoilla musiikki läpäisi jokaisen suojamuurini ja tunsin itseni täydellisen alastomaksi musiikin lopulta nähdessä jokaisen kyyneleeni taakse, pohjattomaan tuskaan syvällä sydämessäni. Löytäessä jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttäessä silmäni toivottomuudella, mutta silloin tapahtui jotain. Tuulenhenkäysten kaltaisesti musiikki nosti kätensä olkapäälleni, vaikka kukaan ei ymmärtänyt huomatakaan, valtameren voimakkaimman aallon harjalla kertoi hiljaisuuteen verhotun salaisuuden siitä, kuinka kyynelten takana vahvuutta jokaisella hengenvedolla. Kukaan ei ymmärtänyt huomata tähdenlentoja konserttisalin pimeydessä, mutta siinä minä istuin täydellisen rauhallisena ilman ensimmäistäkään kyyneltä silmäkulmassani: hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani, annoin sen läpäistä viimeisenkin suojamuurini tuntematta heikkoutta sisälläni ja rakastin rauhallisuuttaan henkäilevän sydämeni pohjasta.

Annoin musiikin ottaa hellään syleilyynsä suojamuurien murtuessa täydelliseen harmoniaan, lausuin rakkautta viimeiseen hengenvetoon asti ja astuessani lopulta ulos konserttisalin pimeydestä olisin halunnut kiittää loputtomasti, eivätkä sanat olisi riittäneet mihinkään. Olisin halunnut kertoa tähdenlennoista pimeydestä, viimeisistä muuttolinnuista kultahiekkaa hauraissa siivissään ja auringonlaskuista pikkukaupungin satamassa, mutta sanat eivät siltikään olisi olleet tarpeeksi vahvoja kuvaamaan kiitollisuutta selkärangan jokaisessa nikamassa. Leppävaaran rautatieasemalla juostiin ehtiäksemme seitsemän minuutin kuluttua lähtevään junaan, naurettiin mielettömän suurelle rakkaudelle ja istuessani puolenyön aikaan parvekkeellani, minun ei oikeastaan ollut kylmä. En minä ole pohjatonta heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuuri kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäille, tavallaan olen uskomattoman suurta vahvuutta: uskallan antaa musiikin ottaa syleilyynsä, antautua vaikeimmille tunteilleni kyynelten virratessa poskille ja rakastaa loputtomasti elämäni loppuun asti.

Minä uskallan.

musiikki selkärangassa

Tammikuussa vaelsin tähtitaivaan loisteessa pikkukaupungin hiljaisilla kaduilla, katselin maailmaa auringonsäteiden maalatessa maailmaa lämmöllään ja kirjoitin lapsuudestani punaisella maalatussa portaikossa, unohduin kirjojen sivuille kirjastojen hiljaisuudessa. Valokuvasin maailman kauneutta kahdekymmenen asteen pakkasessa, nukahdin puhtaisiin lakanoihin näkemään unta lentämisestä tähtitaivaan kirkkaudessa ja toisinaan tunsin rauhallisuuden rintalastan alla, mutta kertaakaan en löytänyt itseäni värivalojen loisteesta musiikin lyödessä kasvoille uskomattomalla voimalla. Kuukauteen en tuntenut musiikkia selkärangan jokaisessa nikamassa, nostanut käsiäni ilmaan sinisten värivalojen häikäistessä silmiä tai huutanut ääntäni käheäksi pelkästä onnellisuudesta, kuukauteen en hymyillyt eturivin hämärässä.

Kuukausi ilman värivalojen loistetta eturivissä on tuntunut ikuisuudelta, joten tällä viikolla hukun värivalojen loisteeseen ja olen mielettömän onnellinen kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvojani. Tänään suuntaan kaikista suurimman musiikkirakkauden keikalle konserttisalin hämärään, hymyilen loputtomasti musiikin täydellisyydelle ja olen uskomattoman onnellinen, Von Hertzen Brothers on kerta toisensa jälkeen mielettömän suurta rakkautta. Huomenna en välttämättä ehdi tuntea katkeruutta suurimman musiikkirakkauden kevään keikkalistan lyhyydestä, sillä suuntaan Jenni Vartiaisen keikalle rakastamaan elämää sinisten värivalojen loisteessa ja lauantaina suunnataan pikkusiskoni kanssa Tavastialle ottamaan selvää siitä, miksi Juha Tapion keikoilla on tapana olla loppuunmyytyjä. Olkaan äärettömän onnellisia ja huutakaa äänenne käheäksi rakkaudesta, loppuviikko on täynnä suurta rakkautta.

minulle ainutlaatuinen

Sunnuntaiaamuisin keskustassa rauhallista kävellessäni auringonsätein maalatuilla kaduilla, olet kauneimmissa muistoissani sivuroolissa ja kätkeydyt hiljaisuuteen vastaantulijoiden katsoessa syvälle silmiin. Surusilmäinen taivaankappale öisellä tähtitaivaalla, auringonsäteiden loisteessa vaivut hiljaisuuteen ja tahtoisin näyttää sinulle, kuinka raitiovaunuissa muitakin yksinäisyyttään kuiskailevia surusilmäisiä taivaankappaleita ja rautatieasemalla tähtikarttoihin eksyneitä matkustajia. Aamun ensimmäisten vastaantulijoiden noustessa raitiovaunuun kertoisin, kuinka sinunlaisiasi surusilmäisyyden taakse piiloutuvia vastaantulijoita löytyy jokaiselta kadunkulmalta auringonsäteiden maalatessa maailmaa lämmöllään helmikuun ensimmäisinä päivinä,

mutta minulle sinä olet ainutlaatuinen.

sinusta minusta musiikista

Yhtenä iltana värivalot löivät kasvoille ihmismeren keskellä, nauroin elämän järjettömyydelle musiikin peittäessä ääneni alleen ja puolenyön jälkeen keskustan kaduilla hiljaista, kun kylmyys tarttui olkapäähäni kuiskaillen sanoja menneisyydestä. Hymyilin muistoille jostain kaukaa tuuliaisen heittäessä vaaleat hiukseni sekaisin ja askeleeni tuntuivat pehmeiltä kevyeen lumipeitteeseen verhoutuneilla kaduilla, olisin halunnut tanssia yksinäisten autojen valokeiloissa. Huutaa rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kirjoittaa onnellisuutta rautatieaseman seiniin, mutta lopulta nukahdin valkoisiin lakanoihin musiikin kuiskaillessa vielä vapauttaan värivalojen loisteesta. Kuiskaili vapauttaan kaikuna korvissa vielä aamun ensimmäisten auringonsäteiden herättäessä rauhallisuuteen, hiljaisuutena istuessani kirkossa kaupungin pukeutuessa vähitellen pimeyteen ja sulkiessani silmäni kuunnellessani rauhallista naisääntä, jonka kehotuksesta lausuin kiitosta kaikesta saamastani

jokaisesta hetkestä  

kauniista mielestä  

minusta    

ja myöhemmin sanaakaan sanomatta katosin keskustan pimeille kaduille, rautatieasemalla hidastin vauhtiani myöhästyen seuraavasta junasta ja ehtiessäni seuraavaan vastapäätäni nainen puhui kieltä, jota en pystynyt ymmärtämään. Katselin ohikiitävän maiseman uinuvan pimeydessä, suljin silmäni nukahtaen hetkellisesti näkemään unta värivalojen loisteesta ja havahduin unestani junan pysähtyessä seuraavalle asemalle, viereeni istui siniseen talvitakkiin pukeutunut mies. Olin uskomattoman väsynyt juostuani vuorokaudesta seuraavaan pysähtymättä kertaakaan hengittämään rauhallisesti, nousin jättäen siniseen talvitakkiin pukeutuneen miehen taakseni ja kävelin kotiin katuvalojen loisteessa, vastaantulevalla naisella musta villakangastakki ja huulillaan salaperäisyys menneisyyden unohdetuilta vuosikymmeniltä. Nukahdin äänettömään kauneuteen unohtaen harjata hiukseni, olin jossain kaukana.

Seuraavana aamuna väsymys ei muistanut enää nimeään, peilikuvassa typerää onnellisuuttaan hymyilevä tyttö ja kävelin villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, kun ulkona lumisade piiskasi ikkunalautoja. Maailma pukeutui harmaaseen tuuliaisen tarttuessa lumihiutaleiden tanssiin, kuuntelin rappukäytävästä kantautuvia ääniä ja varovaisten askelien jälkeen jossain alemmassa kerroksessa ovi sulkeutui, kävelin äänettömän askelin parvekkeelle hengittämään talven kylmyyttä keuhkojen täydeltä Scandinavian Music Groupin uuden albumin kuiskaillessa taustalla kauneuttaan. Ääretöntä kauneuttaan ensimmäisestä raidasta viimeiseen, kyyneleet poskipäillä hymyilin sanojen täydellisyydelle ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauskirjeitä valtamerten toiselle puolen,

sinusta, minusta tai musiikista.